Puhutaanpa siitä vakavastakin musiikista. Jos vielä jatkaa ajatusta ”Amerikka-rockista”, niin mielestäni Siirtomaasuomen laulut rinnastuvat yhteiskunnan muutoksen kuvauksena mielestäni lähes sellaisenaan jonkun Bruce Springsteenin Heartland-tarinoihin. Hän on piirtänyt kuvaa amerikkalaisesta yhteiskunnasta puolen vuosi sadan ajalta samalla lailla kuin sinä ja Harri Rinne.
– Hyvä rinnastus. Kyllähän ne ovat tarinoita tavallisten ihmisten elämästä ja siitä, miten he selviävät suurten muutosten keskellä. Ja sitä tarinaahan me jatkettiin sitten 1980-luvulla Lähiörapsodian muodossa. 1990-luvulla tuli Herraksi synnytään, ja 2000-luvulla julkaisemani Kantri-trilogia jatkaa pidemmälle.
Yhdentoista virran maa (1978), Iso joki tulvii (1981) ja III tasavallan vieraana (1982) saivat vielä yleisöltä hyvän vastaanoton, mutta Syntynyt lähiössä -levyä (1986) ja sen yhteydessä tehtyä Lähiörapsodiakiertuetta ei enää tajuttukaan. Kävikö siinä niin, että Alatalo oli kyllä profeetta omalla maallaan, mutta lähiöyleisöä ei kiinnostanut, kun joku tulee heidän ulkopuoleltaan kertomaan, mitä heille kuuluu?
– Kyllähän aika oli muuttunut. Myös kaupalliset radiot varoivat yhteiskunnallisia biisejä. Harrin mielestä taas emme olleet ehkä tarpeeksi räväköitä ilmaisussamme. 1980-luvun lopulla koko musiikin estetiikka oli muuttunut valtavasti: suora kommunikointi teksteissä ei ollut kasinotalouden aikana kovin huudossa, vaan lyriikka muuttui metaforisemmaksi.
– Silti me halusimme jatkaa tuota 1970-luvulla aloitettua tarinaa: kertoa, miten ne maalta muuttaneet tytöt ja pojat siellä lähiöissä voivat. Ja tavallaanhan Mä maalaispoika oon oli tuolle kaikelle myös prologi, eli tarina alkaa ensilevyn ensibiisiltä. Me ollaan Harrin kanssa ikuisia yhteiskuntatieteilijöitä – välillä se on ollut trendikästä, välillä ei.
– Mutta kyllä noitakin levyjä on sitten jälkikäteen arvostettu! Ihan hiljattain luin Pohjois-Suomen kulttuurilehti Kaltiosta historioitsija Veli-Matti Huhdan todella hienon tekstin Kaikilla mausteilla -albumista (1987). Hänen mukaansa albumi kuvaa sen ajan ”rakkautta ja rakennemuutosta”: sitä, miten mies ja nainen tapaavat tehdaspitäjän tanssilavalla, mutta sitten tehdas suljetaan ja rakkauskin loppuu. Hän piti levyä Siirtomaalaulujen epilogina. Aivan hämmennyin, että tuokin levy sai sitten yli 30 vuotta myöhemmin kiitosta!
Keskelle lamaa vuonna 1994 ilmestyneellä Herraksi synnytään -levyllä on biisi Tästäkö minä maksan, joka kuulostaa nykyperspektiivistä aika persulta: siinä keski-ikäinen heteromies purnaa, että hän hoitaa ja maksaa kaiken, mutta kiittämätön maailma ei ymmärrä häntä.
– Eihän me Harrin kanssa sinällään otettu siinä kantaa, että ollaanko me niitä miehiä – päinvastoin, mehän ollaan hyvin liberaaleja! Mutta me halusimme kuvata sitä asennetta, jota tuolta baarien miehiltä kuulee.
Millä mielellä olet seurannut tätä viime vuosien identiteettipoliittista keskustelua?
– Onhan se retoriikka koventunut valtavasti, niin täällä kuin Amerikassa tai Britanniassakin. Briteissähän saatiin algoritmeillä ja trollauksella valtava määrä syrjäytettyjä äänestämään, ja sen seurauksena koko maa sitten lähti EU:sta. Kyllä minä ymmärrän sitä monien, vaikkapa maaseudun miesten turhautumista ja päähänpotkittua oloa, jonka mukaan ”koulutettu eliitti” juhlii heidän kustannuksellaan. Mutta on todella huolestuttavaa, kun heidän turhautumistaan aletaan hyödyntää tuhoisaan politiikkaan, jossa vain yksi totuus on hyväksyttyä. Siitä me teimme Harrin kanssa laulunkin: ”Rakastan kaikkia niitä jotka totuutta etsivät, mutta pelkään niitä jotka sen löysivät” (Totuuden etsijät, 2018).
Mistä teoksesta olet urallasi kaikkein ylpein? Vai onko kysymys täysin mahdoton?
– Kyllä se aika eri vaiheissa menee. Enemmän tämä on ollut äärettömän rikas matka sivupolkuineenkin! Jostain Hasardista olen ylpeä, sillä on hienot soundit ja se on varmaan mun progein levyni. Siirtomaa-levyt nyt tavallaan ovat se päätyö, mutta kyllähän sekin tarina jatkui sitten myöhemmin myös kantrilevyillä. Osa biiseistä on toki traagisiakin: jos Siirtomaa-levyjen aikaan lauloin niistä maaseudulta lähtijöistä, niin nyt ei ole niitä lähtijöitäkään. Siitä kertoo esimerkiksi kappale Tyhjien talojen maa. Toisaalta kantrin kautta oivaltaa myös, miten samanlaista elämä on maaseudulla niin Suomessa kuin Amerikassakin: kun Alan Jackson laulaa siitä, miten pojat polttaa kumia kylillä, niin ihan samanlaista se oli Kiimingissäkin!
– Musiikillisesti mä ehkä pidän niitä kantrilevyjä kaikkein arvokkaimpina! Se oli suuri 14 vuoden mittainen projekti, jossa kävin läpi paljon kantrin eri lajeja. Minulle kantri on henkisesti arvokas kultakaivos, vaikka mä tiedänkin, ettei sillä rahoiksi Suomessa lyödä.
– Tietenkin yhteistyöni Juicen kanssa oli myös rakasta ja tärkeää. Olen iloinen, että päädyimme yhteistyöhön vielä hänen elämänsä loppupuolella. Kun äänitimme Senaattori ja boheemi -levyä (2004) Mika Sundqvistin luona Kihniössä, tokaisi isäntä, ettei aio laskuttaa kaikista studiotunneista, koska hänestä äänitykset itsessään olivat niin historiallinen asia.
Teksti: Mikael Mattila
Lue koko haastattelu Soundista 9/20.
