Levykauppojen koluaminen on samalla sekä intohimoni että työni, joten vinyylilaareja tulee pläräiltyä aikamoinen määrä eri puolilla maailmaa tuon tuostakin. Samalla huomio kiinnittyy paitsi mielenkiintoisiin outouksiin myös vanhoihin tuttuihin.
Siis niihin levyihin joihin törmää aina silloin tällöin, kenties hieman eri painoksina kontekstista riippuen. Walter Wanderleyn urkujazzit Vervellä, moneen kertaan uudelleenjulkaistut Milesit ja Coltranet, eniten myyneet ECM:t, kenties jokunen Ahmad Jamalin klassikko. Morjensta vaan, mukava nähdä teitä täälläkin!
Oman lukunsa sen sijaan muodostavat levyt, joita ei yksinkertaisesti pääse pakoon. Italialainen I Giganti Del Jazz -sarja on tyypillinen laarintäyte. Voi aika hyvällä osumaprosentilla sanoa, että jos kyseisen sarjan peruslevyt eivät irtoa kahvikupposen hinnalla, on syytä vaihtaa kauppaa pikaisesti.
Yksittäisistä yleisnimikkeistä eräs on ylitse muiden. Kitaristi Stanley Jordanin vuoden 1985 Blue Note -julkaisu Magic Touch vainoaa minua. Minne tahansa menenkin, jazz-osion J:n kohdalla tuntuu aina olevan vähintään yksi pahaa aavistamattoman crate diggerin sormenpäitä näykkivä ”Taikakosketus”.
Levyn kansi ei herätä positiivisia mielikuvia. Graafinen ilme on tukevasti ”kasari”, joskin kuvassa on tarkemmin katsottuna yritystä taidemaisuuteen. Muutama lakana lentelee taustalla, ilmeisesti kitaravelhon taianomaisiin kykyihin viitaten. Fontin asettelu ja levymerkin logo toimivat sinällään siedettävästi, ja pienenä mausteena artistinimen päällä leijailee outo keltainen viiva. S-kirjaimen alle jää aksenttineliö, joka on jo ehkä hieman liikaa. Kitaran johto jatkuu alalaidassa funkysti toisena keltaisena viivana. Vaikuttaa siltä että graafikko on halunnut kannen, jossa on paljon ”actionia”, mutta joka on samalla hyvin lähestyttävä ja kertoo koko tarinan heti, eli siis suomeksi sanottuna herättää ostajan mielenkiinnon.
Kannen vaarallisimmat kohdat ovat kuitenkin vasta tulossa. Stanley Jordanin viekas katse on suorastaan piinallisen terävä ja se seuraa minua katsantokulmasta riippumatta. Aina. Kitaristin kädet ovat tapping-asennossa, joka kertoo että täältä muuten pesee, fuusiota nimittäin. Jordanin olemus herättää kaikki pelkoni fusahtavaa kitarajazzia
kohtaan. Ja pienellä, mutta kuitenkin aivan liian isolla levyn oikeassa yläkulmassa: ”Digital recording”.
Aivan sama onko kyseessä Amsterdamin Concerto -levykauppa (yleensä 2–3 eri kopiota levystä), joku mystinen unkarilainen putiikki (useampi kappale Intia-painosta, miksi?), Brooklynin Human Head (siellä sentään alelaarissa), kotoinen Hakaniemen Levykauppa Äx tai vaikkapa kaukaisen North Adamsin Belltower Records, Stanley on mestoilla.
Omalla tavallaan Jordan-löydöksestä tulee myös aina mukavan kotoinen fiilis. Asiat ovat kohdillaan, kun Magic Touch makaa laarissa. Itse asiassa myös omaa We Jazz -levykauppaamme perustettaessa pidin tärkeänä, että vähintään yksi kappale levyä on aina saatavilla.
Vaikuttaa, että 1980-luvun Blue Noten katalogissa Magic Touchiin on ainakin uskottu potentiaalisena hittituotteena. Löydökset kertovat lähinnä siitä, että levyä on ainakin painettu suuri määrä. Mutta onko sitä myyty? Kaikesta päätelleen on, useaan kertaan. Ja nyt Magic Touch -hoitokuorma kaatuu nykyisten levykauppayrittäjien niskaan valtavana käytettyjen kopioiden tulvana.
Oma suhteeni levyyn on siinä mielessä hassu, että en ole koskaan kuullut siltä sekuntiakaan.
Tuoreen kohtaamisen aika on jo ohi. Levy on ”liian tuttu” ja jopa jossain määrin ahdistava. En taida edes tietää ketään, jolla kyseinen levy on hyllyssä. Ehkä ne ovat kaikki pyörimässä ympäri maailmaa käytettyinä. Discogsissakin on yli 700 kappaletta myynnissä eri formaateissa lähtöhinnalla 0,95 euroa.
Olen purkanut levyyn liittyviä tuntojani ystävälleni, kitaristi Sami Linnalle, joka on suhtautunut monimutkaiseen Magic Touch -suhteeseeni ymmärtäväisesti. Lähettelen hänelle reissuiltani kuvia Jordaneista. Sekään ei tunnu riittävän, joten suosittelen lukijoita seuraamaan tuoretta Instagram-terapiatiliäni @magictouchworldwide.
Teksti: Matti Nives.
Artikkeli on julkaistu Soundissa 7/22.
