Muistan joskus törmänneeni lausahdukseen, jonka mukaan jazzmusiikissa olennaisinta ei ole se, mitä soitetaan vaan se, miten soitetaan. Väite kuulostaa rajulta yksinkertaistukselta, mutta viime aikoina olen pohdiskellut näiden universaalien muuttujien suhdetta nimenomaan jazzissa.
Yllä lausuttu on helpointa taklata kanveesiin tarkastelemalla jazzin versomista lukuisiin eri tyylisuuntiin historiansa aikana ja toivottavasti myös tulevaisuudessa. Se, mitä soitetaan on määrittänyt paljolti viitekehyksen ja vienyt asiaa eteenpäin. Vie yhäkin. Kuten muissakin musiikin lajeissa.
Hedelmällisempää lienee miettiä, miltä osin lausahdus voisi ohjata meitä kuuntelijoina uusiin havaintoihin. Muistan hyvin itse kun ensi kerran tajusin jotain muusikon oman soittajapersoonan merkityksestä yleiseen kokonaisuuteen jazzkappaleessa. Kuuntelin Cannonball Adderleyn Somethin’ Else -levyä, jossa Autumn Leavesin trumpetisti avasi uuden kanavan suoraan sisimpääni. ”Onko tämä Miles Davis?” ajattelin. Olihan se. Olin tunnistanut hänen soundinsa ja se teki elämyksestä täydemmän.
Toisinaan sunnuntaisin Jazz kiinnostaa -radio-ohjelmaa tehdessä juttelemme muusikoiden yksilöllisistä soittotyyleistä Teppo Mäkysen ja Ville Herralan kanssa. Olen oppinut keskusteluista paljon, sillä muusikoiden ammatillistumiseen kuuluu useimmiten eri instrumentalistien hyvin tarkkaa kuuntelua ja ymmärtämistä. Nämä kaverit ovat hakoja tunnistamaan muusikoita levyltä ja kertomaan mistä pääsivät jäljille. Soundi, fraseeraus ja solistiset valinnat ovat esimerkkejä johtolangoista. Toki myös se, minkälaista kuultu musiikki ylipäätään on. Trumpetisti Mikko ”Gunu” Karjalainen on Villen mukaan se kruunaamaton ”blindfold”-kuningas, joka tunnistaa studiossa tai keikkalavalla olleet tallenteelta hämmästyttävällä tarkkuudella.
Niin sanottu blindfold-testi onkin kuulijalle varsin hauska tapa verrytellä hoksottimiaan. Laita jazzista kiinnostuneelle ystävällesi levy soimaan ja pyydä häntä tunnistamaan paitsi kappale myös muusikot.
Downbeat-lehti on tehnyt vastaavia artikkeleita jo vuosi kymmenten ajan ja ne ovat usein varsin hupaisia. Eivät ne jazztähdetkään kaikkea tiedä, joten leikkimielisessä blindfoldissa voi ottaa ihan rennosti. En muista olenko itse vielä arvannut ketään koskaan oikein, mutta jatkuvan kehityksen tiellähän tässä ollaan.
Tällä kertaa tämän aiheen pariin minut sai oikeastaan eräs kuulemani konsertti. Vierailin Hollannin Haagissa Mondriaan Jazz Festivalilla, ja ohjelmassa oli varsin mielenkiintoisen kuuloinen duo, Jason Moran & Christian McBride. Siis hetkinen, hyvinkin uudistavasta tyylistään tunnettu pianisti Moran ja melko perinteiseksi mielletty McBride? En tiennyt, että he esiintyvät duona. Päätin olla paikalla.
Itse konsertti oli paitsi jazzkäsityöläisyyden myös syvän musiikillisen vision ilotulitusta. Kaksikko soitti pelkkiä standardeja, eli duo oli siis lähtenyt Eurooppaan matkailemaan ”cover-keikkojen” merkeissä ilman sen suurempia fanfaareja.
Asetelma sai epäilemään, josko kotiolot olivat käyneet jo liiankin tutuiksi lockdownien myötä. Pian kaikki epäilykset painuivat kuitenkin unholaan.
Se, miten Moran ja McBride käsittelivät valitsemiaan kappaleita muun muassa Thelonious Monkin repertuaarista, oli jotain mikä koettiin korvilla mutta käsiteltiin koko sielulla. Kyseessä oli muistutus siitä, että sillä miten kappaleita käsitellään voi todellakin olla kaikki mahdollinen merkitys, sekä soitannollisesti että sovituksellisesti. Kukin biisivalinta lähti etenemään kiehtovaa polkua, joka muuttui matkan varrella kerta toisensa jälkeen häkellyttävän kauniiksi uudeksi maisemaksi.
Kaikki tapahtui täysin musiikin ehdoilla, mutta myös vapaana siitä, miten nämä kappaleet ehkä ”kuuluisi” soittaa. Jazzmuusikkouden taito ja toteutus oli keskeisenä läsnä, ilmeisenä huoneentauluna sille mikä on mahdollista, mutta tämä musiikki ei päättynyt siihen. Päinvastoin, musiikki sai käyttövoimansa lopulta soittajien vuoropuhelun, taidon, tyylitajun ja näkemyksellisyyden voittavasta kombosta.
Kun ajattelen konserttia, mieleni täyttää kaipaus kuulla se uudelleen. Se on ainakin nyt mahdotonta, mutta saan yhä kiinni tunnelmasta muistellessani spontaanisti läikähtänyttä iloani kaksikon läväyttäessä ilmoille supernopean version Charles Mingusin Goodbye Pork Pie Hatista.
Kyseessähän on herkkä balladi, mutta Jason Moran ja Christian McBride osoittivat minulle, että ei siitä tarvinnut välittää. Näin he sen tällä kertaa soittivat. Täydellisen upeasti.
Teksti: Matti Nives
Artikkeli on julkiaistu Soundissa 10/21.
