Tuntuu hölmöltä sanoa, että Charles Mingus oli ”basisti”. Kyllä, sitäkin mutta myös niin niin niin niin niin kovin paljon enemmän. Jos jotain, Mingus oli ”originaali”. Hieman köpö sana sekin, mutta sisältää paljon edemmän sitä, miksi kaikkien tulisi ainakin joskus kuunnella hänen musiikkiaan.
En ole ihan varma, missä kuulin Mingusia itse ensi kerran. Saattaa jopa olla, että levy oli Moves (Atlantic,1974), joka ei varsinaisesti säteile ikiklassikon auraa. Minuun albumi teki heti suuren vaikutuksen. Elegantti svengipala Flowers for a Lady ja äärettömän hauraalla kauneudellaan lumoava Doug Hammond -sävellys Moves johdattivat eteenpäin Mingus-matkalla.
Pian kuuntelin myös klassikot: Mingus Ah Um, Blues & Roots, The Black Saint and the Sinner Lady, Mingus Mingus Mingus Mingus Mingus ja niin edelleen. Olin koukussa! Innostusta ei hälventänyt hämmentävän Mingus-elämäkerran Beneath the Underdog lukeminen. Kirja kertoo Charles Mingusin elämästä (kai!), mutta ei juurikaan musiikkihommista, tai ainakaan kovin lineaarisesti. Kaikenlaista muuta häiläystä kirjassa on mielin määrin, rasvaisimpiakaan yksityiskohtia unohtamatta. Aviador-kustannus julkaisi kirjan Jussi Niemen suomentamana nimellä Koiraakin kurjempi vuonna 2018.
Charles Mingus (joskus myös Charlie ja koko nimeltään Charles Mingus Jr.) täytti 100 vuotta 22.4.2022. Tai olisi täyttänyt, tietenkin. Hän menehtyi 5.1.1979 ALS-taudin murentamana tehden viimeisenä työnään Mingus-nimistä yhteislevyä Joni Mitchellin kanssa. Hän jätti jälkeensä väkevän musiikillisen aarreaitan, johon mahtuu lukuisia klassikoita ja tuntemattomia helmiä. Niiden tutkimista jatkan varmaankin koko elinikäni.
Paitsi artisti ja ”hahmo”, Mingus oli myös eräs ensimmäisistä omaa levymerkkiään pyörittäneistä jazzmuusikoista. Debut Records oli vuonna 1952 Mingusin ja hänen silloisen vaimonsa Celian (Lucille Germanis) perustama levymerkki, joka toimi vuoteen 1957 saakka. Myöhemmin Fantasy Records julkaisi Debut-uudelleenjulkaisuja Yhdysvaltain markkinoille, ja Tanskaan puolestaan syntyi Ole Vestergaard Jensenin aloitteesta oma Debut-merkkinsä vuonna 1957. Se julkaisi Amerikan-serkkulabelinsa tuotoksia ja myöhemmin myös koko joukon tanskalaisia modernin jazzin helmiä.
Miksi sitten pidän Mingusin musiikista niin paljon? Tulkitsen, että minuun vetoaa hänen taidokkaiden sävellystensä ja tukevan bassonsoittonsa lisäksi hänen musiikissaan alati kytevä vaaran tunne. Juuri se, mitä on mahdoton jäljitellä. Mingus oli punk ennen kuin koko sanaa oli edes keksitty. Hänen johdossaan bändi hyökkää kajareista niskaan kuin joukko vihaisia ampiaisia (kuuntele esimerkiksi kappale II B.S.) ja koko ajan jossain on tulipalo sammuteltavana.
Ilmaisun tyylikeinot vaihtelevat tilanteen mukaan. Mingus oli myös mitä herkimpien balladien taituri. Lester Youngin muistolle sävelletty Goodbye Pork Pie Hat (alkuperäinen versio levyllä Mingus Ah Um, 1959) on tästä klassisin esimerkki. Kappale valuu levyltä kuin hunaja ollen samalla pohjattoman surullinen ja jollain oudolla tavalla lohdullinen. Jos joku kysyy minulta yhtä ainoaa hienoa jazzballadia, sanon sen.
Mielikuvani Charles Mingusista on muotoutunut levyilltä, niiden kansista, kuvista. Minulle Mingus on Tijuana Moodsin liner notesien kaltainen herkkä elostelija, Beneath the Underdogin elämää hämmästelevä superkokija, käkkäräpäinen ja hieman tukeva basisti aina sikari suussa. Hän on elämää suurempi hahmo, muttei sellainen, jolta haluaisin välttämättä omaksua kaikkia piirteitä. Mingus on aina arvaamaton. Välillä macho, välillä avoin ja haavoittuvainen.
Hänen musiikkinsa on ukkonen lasipullossa, lohikäärme levysoittimessa ja kirkkaalta taivaalta iskevä terävä salama.
Teksti: Matti Nives
Artikkeli on julkaistu Soundissa 5/22.
