Miles Davisin ikivihreä Kind of Blue avautuu aivan uudessa valossa pianistin roolin kautta kuunneltuna

David Levenson / Shutterstock / AOP

Matti Nives kirjoittaa Jazz kiinnostaa -juttusarjassaan Miles Davisin Kind of Blue -klassikkolevystä ja nimenomaan levyn pianisteista. Albumilla soittaa kaksi keskenään hyvin erilaista pianistia, joiden vahvuuksia Davis osasi vanhan kehäketun viekkaudella hyödyntää.

Miles Davisin Kind of Blue (Columbia, 1959) on monumentti, jonka merkitys yltää kauas jazzin tuolle puolen. Jopa kokonaisia kirjaprojekteja inspiroinut albumi on levynä erittäin ehjä kokonaisuus ja silti kuunteluelämyksenä niin monipuolinen, että sitä voi lähestyä useiden eri näkökulmien kautta.

Koko albumin avaavan So Whatin lyhyt intro, pianisti Bill Evansin ja basisti Paul Chambersin lyhyt vuoropuhelu, on ajasta toiseen kananlihaa nostattava pienoistaideteos, joka samalla avaa hienosti oven albumilla tärkeässä osassa olevan Evansin herkkään ja sävykkääseen soittoon.

Kahdessa sessiossa taltioitu Kind of Blue onkin korvia avaava kuunteluelämys pianistin roolin kautta kuunneltuna. Toisinaan melkein unohtuu, että mukana oli Evansin ohella myös toinen pianisti, Wynton Kelly. Milesin yhtyeeseen huumesekoiluillaan bändikaverinsa kyllästyttäneen Red Garlandin tilalle tullut luotettava Kelly on muusikkona eri maailmasta kuin Bill Evans.

Sessioiden rumpali Jimmy Cobb muistelee Evansia ja Kellyä Ashley Kahnin mainion Kind of Blue -kirjan (Granta Books, 2001) esipuheessaan. Bill Evans kuulemma vaikutti kaverilta ”jonka äiti pakotti hänet harjoittelemaan lapsena koko ajan”, Cobb kirjoittaa. ”Hän kävi musiikkikouluja ja soitti paljon klassista musiikkia.” Wynton Kellyn Cobb puolestaan mainitsee rakastaneen Errol Garnerin soitantaa ja tuoneen myös jamaikalaisten vanhempiensa kulttuuritaustaa ilmaisuunsa.

Pianistien ero käy ilmi jo kuuntelemalla tarkalla korvalla Kind of Bluen kaksi ensimmäistä raitaa, So What ja Freddie Freeloader. Ensimmäinen kappaleista on se levyn tunnetuin biisi, mullistava modaalisen jazzin mestariteos, jolla Evansin soitto on herkkää ja modernia. Freddie Freeloader puolestaan on suoraviivainen blues, jonka Wynton Kelly maustaa maan läheisellä ilmaisullaan. Ero on selkeä.

­Siinä missä Bill Evansia on kuvailtu ”Debussy-vaikutteiseksi” ja tyyliltään eurooppalaisen klassisen musiikin kehityslinjoihin yhdistyväksi, on Kelly läpeensä marinoitu afroamerikkalaisen bluesin pohjavirtauksissa, svengijazzin ydinmehussa.

Yleinen mielipide tuntuu pitävän juuri Evansin soittoa Kind of Bluella albumin kokonaisvärin kannalta olennaisena, ja toki Wynton Kelly soittaakin levyllä vain tuolla yhdellä mainitulla raidalla. Hänellä on silti selkeät kannattajansa aiheesta keskusteltaessa. Ian Carr kirjoittaa Miles Davis -elämäkerrassaan (Like, 2002) Freddie Freeloaderista: ”Juron So Whatin jälkeen kuultuna Wynton Kellyn aloitussoolo tuntuu pulppuavan hillitöntä riemua.”

Kai sen voisi niinkin ilmaista, että Bill Evans oli introvertti, Wynton Kelly ekstrovertti. Persoonallisuus kuuluu olennaisesti jazzin soitossa, ja Miles Davis taitavana yhtyejohtajana osasi hyödyntää tämän. Ei ole sattumaa, että sessioiden ensimmäisenä taltioitu raita oli nimenomaan blues, erinomainen soitettava vuoroaan lämpiössä odotelleelle Wynton Kellylle.

Bill Evans toisaalta vaikutti Kind of Bluella jopa siinä määrin, että kappale Blue in Green on joissain yhteyksissä tulkittu Evansin ja Milesin sävellykseksi, siitä huolimatta että virallinen historiankirjoitus kertookin Davisin säveltäneen koko albumin materiaalin. Yhtä kaikki, Bill Evans oli luonteeltaan Milesin tavoin liideri, sooloartisti, siinä missä Wynton Kelly oli leimallisesti erinomainen ”sideman” ja solistien taitava komppaaja.

Vierailin hiljattain Iiro Rantalan ja Jukka Perkon mainiossa Podi Ilolle -podcastissa keskustelemassa Kind of Bluesta (jakso on kuunneltavissa Spotifyssä), ja juuri Evans/Kelly-vaihteluvälillä käymämme keskustelu sai minutkin avaamaan korvani uudella tavalla tälle vivahteelle legendalevyllä. Mekin saimme pianistiin liittyviä mielipide-eroja aikaan, ja valinnan paikan tullessa vastaan jakson lopussa tunnustin (tässä yhteydessä) kääntyväni Evansin koko ajan uusia maisemia esittelevän, äärimmäisen herkän ilmaisun kannalle.

Mutta vielä sananen Wynton Kellystä, jota arvostan myös suuresti. Hän nimittäin käväisi Kind of Bluen aikoihin tekemässä myös suurimman soololevyhittinsä Kelly Blue (Riverside Records, 1959). Tuon albumin kuunteluun on hyvä jatkaa Kind of Bluen pyöräyttämisen jälkeen, eikä vähiten sen takia, että myös basisti Paul Chambers ja rumpali Jimmy Cobb soittavat kummallakin levyistä.

Molempi parempi, sanoisin.

Teksti: Matti Nives
Artikkeli on julkaistu Soundissa 8/21.