Nathan Davis. Vuonna 1937 Kansas Cityssä syntyneen ja 2018 Floridassa kuolleen saksofonistin nimen lausuminen saa turhan usein aikaan ainoastaan otsikon kysymyksen. Eipä siinä, onhan noita suhteellisen obskuureja hahmoja jazzissa vaikka muille jakaa, mutta Nathan Davisin kohdalla tuntuisi olleen aineksia jopa erääksi 1960–70 lukujen keskeisistä nimistä.
Erityisesti tenorisaksofonissa loistanut Davis oli myös huilun taitaja, ja onpa mieheltä kuultu myös loistokasta bassoklarinetin soittoa hänen hyvän ystävänsä Eric Dolphyn hengessä. Hänen ilmaisussaan on tunnetta ja juuri oikealla tavalla rouheutta.
Armeijan leivissä 1960-luvun alussa Euroopassa musisoinut Davis löysi henkisen kotinsa Vanhalta mantereelta, jossa häneen teki vaikutuksen tuohon aikaan huomattavasti Yhdysvaltoja avoimempi asenneilmapiiri. Gisela Albusin toimittamassa mainiossa Nathan Davis -elämäkerrassa Paris–Pittsburgh, A Story In Jazz (1991) fonisti kuvailee saksalaisten ja ranskalaisten suhtautumista afroamerikkalaisiin muusikoihin eksotisoivaksi, mutta huomattavasti vähemmän rasistiseksi kuin Amerikassa.
Se riitti, ja vuonna 1962 Davis muutti Pariisiin, jossa hänen perheeseensä kuuluivat vaimo Ursula ja pieni tytär Joyce, jonka kanssa artisti poseeraa debyyttilevynsä The Hip Walk (SABA, 1965) kannessa. (Levyn takakannen kuvassa on kansisuunnittelijan virheen takia Davisin sijaan saksofonisti Ray Pitts – asia, jota Nathan Davis itse kommentoi: ”Kansien tekijä näki kuvassa mustan fonistin, ja se oli riittävä tarkkuus hänelle.”)
Pariisissa Davisin läheisiin soittokumppaneihin kuuluivat yllä mainitun Dolphyn lisäksi muun muassa Kenny Clarke, Donald Byrd, Woody Shaw, Francy Boland ja Jimmy Woode. Chat Qui Peche -klubilla residenssiä pitänyt bändi oli erittäin suosittu, ja varsinkin jo yhtyettä johtanut rumpalilegenda Clarke piti Davisin puolia koettaen puskea häntä hellästi eteenpäin urallaan.
Oikeastaan koko stoori Nathan Davisin tuntemattomuudesta kulminoituu kahteen hänen tekemäänsä ratkaisuun. Blue Note Records nimittäin tarjosi Davisille levytyssopimusta, joka olisi hyvin todennäköisesti ollut taitavalle ja muusikkopiireissä pidetylle fonistille tie tähtiin. Ongelmaksi muodostui, että levy-yhtiö olisi halunnut Davisin muuttavan New Yorkiin, josta käsin jazzmaailmaa olisi ollut heidän mukaansa helpompi hallinnoida, eli promota levyjä tärkeillä kotimarkkinoilla. Davis oli tästä eri mieltä ja halusi ehdottomasti jäädä Pariisiin, jossa hän koki perheellään olevan paremmat oltavat. No deal.
Toinen kulminaatiopiste oli Davisin liittyminen Wayne Shorterin paikalle Art Blakeyn Jazz Messengersiin Helsingissäkin vierailleella kiertueella 1965. Pariisissa tehdyn nauhoituksen tuolta rundilta voi kuulla viime kesänä julkaistulla albumilla Art Blakey & The New Jazzmen (Sam Records, 2020). Kaikki meni hienosti ja Blakey ihastui skarppiin ja hienosti soittavaan Davisiin siinä määrin, että tarjosi hänelle yhtyeen pysyvän fonistin ja musiikillisen johtajan paikkaa (”Wayne Shorter diilillä”, eli sisältäen myös osuuden yhtyeen kappaleiden kustannusoikeuksista).
Nathan Davis sanoi pitkäaikaiselle idolilleen ei kieltäytyen jälleen perhesyiden vuoksi palaamasta Amerikkaan. ”En halunnut olla yksi niistä kadonneista amerikkalaisista muusikoista, jotka jättävät Eurooppaan pieniä ruskeita vauvoja isiään kaipaamaan”, hän sanoo elämäkerrassaan.
Lopulta vuonna 1969 Davis kuitenkin palasi Yhdysvaltoihin ja Pittsburghiin, jossa hän aloitti ensimmäisenä afroamerikkalaisena jazzin koulutusohjelman paikallisessa yliopistossa kohdaten paitsi ansaittua arvostusta alan koulutuksen pioneerina myös rasistista vastustusta ja vähättelyä. Jälleen kerran Davis oli ”underdog”, ja jälleen kerran hän piti homman läjässä ja kehitti koulutusohjelmaansa.
Siinä sivussa ilmestyi muutama loistava albumi 1970-luvun taitteen yhteiskunnallisen heräämisen hengessä, tällä kertaa piskuiselle paikalliselle Segue-levymerkille.
Davisin levyt ovat lähes poikkeuksetta hankalasti löydettäviä harvinaisuuksia, joskin osa niistä on onneksi saanut uudelleenjulkaisunsa. Ainakin Peace Treaty, The Hip Walk, Happy Girl, Makatuka ja Jazzman Recordsin upea Best Of -kokoelma ansaitsevat uteliaan kuulijan huomion. Davisin lahjat paitsi instrumentalistina myös säveltäjänä ovat kiistattomat, ja useat hänen albumeistaan lukeutuvat levyhyllyni rakkaisiin kulmakiviin.
Teksti: Matti Nives
Artikkeli on julkaistu Soundissa 1/21.
