Suomalaisen kansanmusiikin piirissä ollaan ehkä oltu hyviä sulkeutumaan omien instituutioiden piiriin, mutta kyllä meikäläisiä popmusiikin kuluttajiakin voi syyttää ennakkoluuloista kamuhommia kohtaan. Kenttää ei tarvitse kauaa tarkastella havaitakseen, että Purppuripelimanneista on edetty kauas ja moneen suuntaan. Eikä se kehitys päättynyt Värttinäänkään.
Aika luontevaa olisi olettaa angloamerikkalaisen indiefolkpopin ystävän kiinnostuvan vaikkapa Kardemimmien musiikista, etenkin nelikon viimeisimmästä ja parhaasta albumista Kesäyön valo (2018). Se on alusta loppuun taiten ja tunteella tehtyä herkkävireistä musiikkia, joka väreilee otsikonmukaista utuista romantiikkaa.
Neljän kanteleen pääistrumentteina ei pitäisi olla ongelma. Jos jotain, Kesäyön valo todistaa kansallissoittimen laveat mahdollisuudet ja lyyrisen potentiaalin. Näiden muusikoiden käsissä kanteleet todella helkkyvät suomalaista kesää ja sehän on ajaton viitekehys, muuttuva mutta ajaton.
Tradition voima on sen kyvyssä uudistua. Tarvitaan vain uudistajia ja tässä niitä nyt olisi.
Kardemimmit lyöttäytyivät yhteen jo koululaisina ja olivat tähän viidenteen albumiinsa tultaessa nuoria veteraaneja, jotka olivat saaneet alan palkintoja ja huomiota kansainvälisissäkin maailmanmusiikkipiireissä. Yhtyeen konsepti on tehdä kansanperinteen tai vaikkapa Edith Södergranin runouden pohjalta omia, tuoreita lauluja, ja Kesäyön valon biisikrediitit jakautuvatkin tasan koko kvartetin kesken. Neljästä näkemyksestä syntyy silti hyvinkin yhtenäinen kokonaisuus, mutta useimmilla albumeilla on kärkiraitansa ja aika usein se myös sijoitetaan kärkeen. Niinpä tässäkin tapauksessa Maija Pokelan Myötätuuli valloittaa ja vangitsee tavalla, joka vain palvelee albumia: näin vahvan avauksen jälkeen on kuunneltava loputkin.
Myötätuuli on harsoinen lemmenunelma, jossa on runsas annos eskapismia ja juuri riittävästi viitteitä konkreettiseen. On kevät, ja kertoja pyöräilee ympäristössä, joka voisi yhtä hyvin olla ihana kansallismaisema Suomen vilja-aittojen sydämestä tai jokin kohtalaisen vehreä lähiö. Kertojan mielessä on rakastettu, joka on ensin lähtenyt pois ja sitten palannut takaisin. Koko kuvio jää aika epämääräiseksi, mahtaakohan rakastettua muualla kuin mielikuvituksessa ollakaan? Kertoja suree ensin hänen poissaoloaan, mutta ensimmäisessä kertosäkeessä melodiakieli avartuu fillarin vauhdin kasvaessa, ja yhtäkkiä laulu syleileekin maailmaa ja kertoja kokee pakahduttavaa onnentunnetta ajatellessaan lemmittyään.
Se on rakastuneen pakkomielteistä lähestyvää ajattelua: ”Tauotta, aivan tauotta mietin sua”, kuuluu kappaleen toistuva avainfraasi.
Mutta sellaistahan rakastuminen on: se on minäkeskeinen, itseensä käpertyvä mielentila. On aivan yleistä olla rakastunut rakastumisen tunteeseen. Silloin myötätuuli siivittää kulkuvälineen ennätysvauhtiin ja hymy etsiytyy kasvoille tiedostamatta. Rakkauden kohteesta ei Myötätuuli kerro mitään; sen kokijasta sitäkin enemmän.
Musiikillisesti kappale ei alistu folkballadin kahleisiin. Se kumpuilee kuin maasto polkupyörän alla tai kertojan vaihtelevat mielentilat. On nousuja ja laskuja, ja ne on hahmoteltu ennen muuta upein laulustemmoin siinä missä kanteleet rakentavat tälle reissulle ikään kuin vakaan pohjan.
Kardemimmit ovat onnistuneet uuden kansanmusiikin vaikeassa lajissa jokseenkin täydellisesti. Heidän musiikkinsa ei jää perinteen vangiksi: he ottavat traditiosta ja kansanmuusikon koulutuksesta kaiken itselleen relevantin ja käyttävät historiaa ja osaamista omiin tarkoituksiinsa.
Syntyy musiikkia, joka kuulostaa Suomelta ja resonoi jossain arkaaisessa muistissa, mutta kertoo todellisista tunteista ja on yleistettävissä kuulijaa ympäröivään todellisuuteen.
Suuri osa sen viehätyksestä on eittämättä myös kansallispatsaiden kiertämisessä itsevarmasti ja itsestäänselvästi. Kardemimmien musiikissa perinne ei ole monoliitti, vaan jotakin joustavaa ja yksilötasolla koettua.
Siinä mielessä rakenteita rapauttavaa, ja erittäin hyvä niin.
Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 7/22.
