Paremmin Lennynä tunnettu Leonard Albert Kravitz tulee täyttämään viikko tämän lehden ilmestymisen jälkeen 60 vuotta. Kun tämän asian sanoo hänelle ääneen, laulaja-lauluntekijä toteaa lempeästi, että on ihanaa elää, olla terve ja saada rakastaa.
– Minähän olen vasta pääsemässä vauhtiin, Lenny Kravitz sanoo kuin olkapäitään huolettomasti kohauttaen.
– Koen asian yhä niin, että ihmisen jokainen aamu on hänen loppuelämänsä ensimmäinen päivä. Olen todella kiitollinen kaikesta siitä, mitä olen kokenut elämässäni tähän asti, mutta se ei määritä loppuelämääni. Olen elänyt 59 oppivuotta, otan jokaisesta elämänvaiheestani jotain matkaani ja jatkan elämääni toivottavasti vähän viisaampana.
Mitä tuo viisaus sitten tarkoittaa Lenny Kravitzille, joka on nähnyt ja kokenut suurin piirtein kaiken mitä rocktähti voi elämässään kokea? Kysymys saa Kravitzin hiljenemään muuta-miksi sekunneiksi.
– En ajattele ikää ja aikaa oikeastaan ollenkaan. En ole koskaan kokenut niin sanottuja ikäkriisejä ainakaan siinä mielessä kuin ne yleensä koetaan. Ikä on minulle ennemmin kokemusta ja kokemus taas mahdollisuuksia.
– Arvostan hurjasti ikäihmisiä. Voisin kuunnella vanhuksia ikuisesti. On ikävää, että monet ihmiset saavuttavat vanhuuteen kuuluvan rauhallisuuden, itsetietoisuuden ja oleellisimpiin asioihin keskittymisen vasta todella myöhäisellä iällä. Jos oikein keskitymme, voimme kyllä arvostaa elämän parhaita puolia jo paljon aiemmin.
Keski-iän kriisi on lähestulkoon meemiytynyt ilmiö varsinkin länsimaisessa ihmiselämässä. Kravitz hymähtelee hyväntahtoisesti sanoessaan, että elämän puolivälin saavuttamisessa ”lasi on puoliksi tyhjä” ihan suotta.
– Oman kuolevaisuutensa tiedostaminen on hyvä asia, ja pyrimme välttelemään sitä ihan viimeiseen asti. Juju piilee siinä, missä vaiheessa oppii vaalimaan tätä mahdollisesti ainoaa elämää, joka meille on annettu. Vai oppiiko lainkaan.
– Koen itseni onnekkaaksi, koska heräsin elämän lyhyyteen aika nuorena niin täysin, että lakkasin vellomasta siinä. Sen sijaan aloin ihan oikeasti ahmia elämää ja kokemuksia. Se, että ihminen lakkaa tavallaan jossain vaiheessa elämästä elämäänsä, vaikka on vielä elossa, on minusta jopa pientä halveksuntaa tätä suurta elämän lahjaa kohtaan.
Tätä seuraa jälleen pieni tauko, kunnes Kravitz sanoo, ettei hän ole ikinä ollut paremmassa kunnossa fyysisesti tai henkisesti kuin nyt 60-vuotiaana. Ei hassumpaa ihmiseltä, joka on tylsillä mittareilla mitattuna pian eläkeiässä.
Rauhallisesti puhuva Kravitz naurahtaa itselleen ja sanoo sitten, että hänelle tapahtuu oikeastaan jonkinlaisia hauskoja ”kypsymisen puuskia” aina silloin tällöin, jolloin hän havahtuu elämänsä hyviin puoliin yhä vahvemmin.
Viimeksi tämä tapahtui, hieman vähemmän yllättäen, koronakevättä 2020 seuranneiden aikojen myötä. Kravitz yhtyeineen oli kolmen vuoden kiertueen viimeisellä kolmanneksella, kun maailma pysähtyi ja myös Kravitzin piti pysähtyä.
– Se tuntuu niin etäiseltä juuri nyt, mutta tuon ajan vaikutukset ovat osa minua. Asuin Bahamalla kaksi kokonaista vuotta, otin aikaa itselleni ja luovuudelleni, ja aloin miettiä elänkö todella niin paljon hetkessä kuin väitän.
– Huomasin, että hetkessä elämisestä on helppoa puhua, mutta se on todellisuudessa lähes mahdotonta. Minäkin olen miettinyt liikaa, mitä olen tehnyt tai tulen tekemään. Tuo pysähtyminen tuntui ensin kiroukselta, mutta pian huomasin henkilökohtaisesti sen olevan lahja. Käytin sen lahjan säveltäessäni kolme albumia, joista ensimmäisen kuulette nyt.
Vastaanota signaalit
Elettyjen vuosikymmenten määrä ei siis vaikuta heilauttelevan elämää syleilevän Kravitzin mielialaa mihinkään suuntaan.
Sen sijaan toinen lukema saa jopa rauhallisen oloisen Kravitzin innostumaan: hänen Let Love Rule -debyyttialbumista on kulunut aikaa 35 vuotta ja lyhyelläkin matematiikalla voi laskea, että Kravitz oli levyn ilmestyessä noin 25-vuotias.
Miten eri tyyppi tämä parikymppinen kaveri oli verrattuna siihen Lennyyn, jonka kanssa keskustelen juuri nyt?
– Voi luoja, se 23–24-vuotias Lenny, joka noita kappaleita sävelsi, oli ihan eri hahmo kuin minä, Kravitz naurahtaa.
– Minua hymyilyttää se, että iän tuomaa rauhallisuutta pidetään jotenkin tylsänä asiana. Nuoruuden keskittymiskyvyn puutetta pidetään parhaana asiana, jos joiltakin kysytään. Sitä jäädään myös hirveän usein haikailemaan. Minussa palaa yhä se sama tuli kuin debyyttiä tehdessäni, mutta se palaa tasaisemmin ja kohdistetummin.
Kravitz sanoo tämän näkyvän erityisesti siinä, että hän tekee myös musiikkiaan keskittyneemmin. Enää hänellä ei ole kiire tehdä kaikkea, säntäillä joka paikkaan tai miellyttää jokaista vastaantulijaa, vaan hän keskittyy oleelliseen.
– Sitä voisi kutsua eräänlaiseksi ajan kanssa tapahtuvaksi puhdistumiseksi, jossa kaikki turha siivotaan elämästä pois.
– En tehnyt koskaan musiikkia kenenkään mieliksi. Let Love Rule -albumilta löytyy sellaisia lauluja kuten My Precious Love ja Rosemary, joilla suorastaan testasin sitä, että onko tämä jo vähän liikaa mahdollisimman monelle, jos teen jotain näin suoraa ja vilpitöntä. Ajan kuluessa olen heittäytynyt tuohon ajatukseen enemmän ja enemmän.
Itsereflektio on ollut siitä eteenpäin osa Kravitzin musiikkia. Hänen sävellyksissään kuuluu rock, pop, funk, soul, blues ja psykedelia tavalla, joka on saanut jokaisen hänen levynsä olemaan erilainen kokonaisuus. Ja niitä levyjä on kertynyt, sillä nyt ilmestyvä Blue Electric Light on Kravitzin kahdestoista studioalbumi.
– Minähän olen vain eräänlainen antenni, joka vastaanottaa joka suunnalta signaaleja, joita minua kohti lähetetään, ja muunnan sitä kaikkea sitten musiikin ja sanojen muotoon parhaan kykyni mukaan, hän toteaa tyynesti.
– Muistan hyvin nuorempana, kun mietin joskus että ”Levyllä pitäisi olla vielä tällainen kappale” tai ”Minun pitäisi kirjoittaa tästä asiasta”, mutta mitä pidemmälle olen tuotannossani edennyt, sitä varmemmin olen alkanut luottaa vaistoihini. En liioittele asiaa yhtään kun sanon, että enää minulla ei ole mitään suunnitelmia. Minä vain teen.
Tämä kuvailu voi tietenkin tarkoittaa mitä tahansa, ja Kravitz ymmärtää sen itsekin. Hän jatkaakin kertomalla, ettei hänen musiikintekonsa nyt ihan koko levyntekoprosessin ajan ole pelkkää vaiston varassa etenemistä.
– Jossain kohtaa, kun on kulunut sopiva aika, huomaan että hei, minulla on olemassa aika paljon musiikkia ja sanoja, enkä enää edes muista, mistä mikäkin on oikein syntynyt, koska luova tilani on hyvin kaukana tiedostetusta tilasta.
– Tuosta eteenpäin alan tietoisesti jalostaa syntyneitä ideoita valmiiksi kappaleiksi. Usein tämä tapahtuu niin, että ideani ovat hajanaisia fiilispohjaisia juttuja, jotka eivät tiedä ihan varmaksi mitä ne haluavat sanoa. Tuosta eteenpäin on valittava se oikea ilmaisutapa, mikä sopii parhaiten ilmaisemaan juuri sitä tunnetta, mitä laulu haluaa kertoa.
Kravitz kuvailee, että hän vain kuulee melodioita tai sanoja päässään, eikä tiedä mistä ne edes tulevat.
– Suurin osa kappaleista ilmestyy päähäni unissani, ja saatan herätä keskellä yötä valmis kappale mielessäni.
– Herään, kuulen sävellyksen päässäni valmiissa muodossa ja tuosta eteenpäin haaste onkin siinä, ehdinkö ensinnäkin tallentaa idean ennen kuin unohdan sen ja onko edes mahdollista toteuttaa sitä oikeasti siinä muodossa, millaisena kuulen sen päässäni. Et uskokaan, miten monta kertaa on käynyt niin, että nukahdan uudelleen ja unohdan laulun.
Seuraavaksi ollaankin todellisen tajunnanvirran äärellä, kun Kravitz yrittää kuvailla sitä, miten hän välillä onnistuu toisintamaan päässään kuulemansa musiikin sellaisenaan ja joskus se osoittautuu täysin mahdottomaksi. Kokemus on terävöittänyt säveltäjän taitoja, mutta päättymättömän oloinen lause osoittaa yhä, ettei edes Kravitz itsekään osaa ihan täysin sanoittaa sitä, miten hänen lauluja luova mielensä ihan oikeasti toimii.
– Joskus kaikki on helppoa, välillä mikään ei meinaa onnistua, toisinaan tiedän mitä teen, joskus en hahmota yhtään mitä mieleni haluaa, välillä keskityn ihan vääriin asioihin, toisinaan en meinaa muistaa keskittyä luovaan matkaan ja…
– Sitten muistutan itseäni, että laulun pitää antaa tapahtua. Se on vähän kuin maalaus. Tai kokkaamista. Jos yritän vain toisintaa sen, minkä kuulen päässäni, kiellän osan ihmisyyttäni luovassa työssä. Parasta on se, kun pystyy sammuttamaan tietoisen mielensä, maustaa ja maistelee asioita, ja hämmästyy itsekin, että mitä minä juuri tein.
Teksti: Aki Nuopponen
Lue koko haastattelu Soundista 5/24.
