Vesterinen Yhtyeineen on jännä tapaus. Sen nimeä myöten vanhahtavissa toimintatavoissa on jotain arvokasta ja juhlallista. Ikään kuin Tero Vesterinen ja hänen vuosien mittaan kasvanut orkesterinsa haluaisivat alleviivata myös musiikkinsa arvoa. Se näkyy niin tyylikkäässä pukeutumisessa ja keikkojen ylöspanossa, mutta myös musiikin viimeistellyissä ja uljaissa sovituksissa.
Kahdeksan vuotta työn alla olleen keittiöremontin keskeltä tavoitettu Tero Vesterinen myöntää, että bändin aloittaessa asiaa piti jonkun verran miettiä eikä kymmenpäiseksi kasvanut yhtye enää kynsin hampain pidä pukeutumisasetuksestaan kiinni, mutta nauraa ettei ulkoiselta olemukselta aio ottaa oppia Eppu Normaalin kasuaalisuudesta mitä lavavetimiin tulee.
Bändin keulakuva ei ota paineita siitä, että juuri nyt konkretisoitumassa oleva vuosien työ olisi menossa hukkaan, kun uransa momentumia elävä yhtye joutuu kärvistelemään odotellessaan levynjulkaisukiertuetta takataskussaan maaliskuussa ilmestynyt Meissä asuu elämä -albumi ja kasvanut kansansuosio.
– Ollaan kahlattu jo niin pitkään, että ei me pelätä ihmisten meitä unohtavan. Levynjulkkarikeikan striimiin meni pari tuhatta lippua, mikä on tosi hyvin. Niistä vajaa tuhat oli ennakkoon levyn ostaneiden striimikoodeja. Tällaisina päivinä tuollainen levyn ennakkomyynti tuntuu oikein kivalta. Tuntuu että fanikunta siellä sitkeästi odottelee.
Yksi ihailtava piirre kollektiivin toimintatavoissa on homman ottaminen omiin käsiin. Bändi on pyörittänyt toimintaansa oman osakeyhtiön kautta, julkaissut välillä itse albuminsa ja tuottanut tarvittaessa omia kiertueitaan. Tällä hetkellä yhtyeellä on jälleen sopimus monen vuoden tauon jälkeen Universal Musicin kanssa.
Haastattelin Vesteristä edellisen kerran esikoisalbumi Jönköpingin julkaisun kynnyksellä kesällä 2009. Silloin tulevaisuudensuunnitelmia tuntui leimaavan pikemminkin epävarmuus. Kokoonpano tuntui elävän eikä bändin musiikillista tyyliäkään lyöty lukkoon. Sitä oudommalta se vaikuttaa nyt vuosien päästä, kun ison ryhmän dynamiikka on yhtyeen yksi vahvuuksista, samoin johdonmukaisena pysynyt oma tyylisuunta.
– Meillä oli silloin vain sellainen ajatus, että tehdään musaa mistä ite tykätään. Lähtee jos on lähteäkseen. Ei silloin tohtinut ajatellakaan mitä tapahtuu kymmenen vuoden päästä. Siinä mielessä tuli aika hieno pätkä tuohon.
– Itselle meidän musiikissa on ehkä enemmän vaihtelua kuin ulkopuolisen korvaan, mutta joku tyyli siinä on munkin mielestä pysynyt. Aika lailla omalla mukavuusalueella noi biisit edelleen liikkuu.
Vaatimattomuus kuulostaa orkesteria luotsaavan solistin suusta kummalliselta, sillä laulujen sovitukset eivät ole varsinaisesti huomaamattomia.
– Sävellys- ja sanoitusvaiheen demot ovat vielä kohtalaisen köpösiä. Mutta siinä vaiheessa, kun on tiedossa biisit, jotka lähtee esituotantoon, niin ollaan koko bändi soittimien ääressä monta päivää putkeen ja haetaan sitä biisin sovitusta ja ylipäätään sitä, miltä se kuulostaa bändisoitolla.
– Kaksi viimeisintä levyä ollaan tehty Jonas Olssonin ollessa tuottajana. Ne on ylipäätään ekat levyt mitkä ollaan tehty ulkopuolisen tuottajan kanssa. Jonas on ollut mukana esituotannosta lähtien ja miettinyt omalta kantiltaan, mitä siellä studiossa tulee biiseihin lisää. Se on ollut meidän toivekin, kun me ollaan jämähdetty niihin omiin keloihimme. Mietittiin Faaraoiden aika -levyn (2019) kohdalla Jonaksen mukaantuloa siltä kantilta, että se voisi tuoda sellaisen modernin vivahteen, jota me ei osata kelata.
– Nyt kun bändissä on niin paljon soittajia, niin sillä voi periaatteessa tehdä mitä vaan. Se antaa sovitusvaiheessakin mielettömät mahikset. Ja kun kellään soittajalla ei ole tarvetta saada itseään esille, niin se mahdollistaa sen, että mennään mieluummin biisien ehdoilla. Ei ole tarvetta massiivisille synavalleille tai hirveille kitarasooloille.
Vesterisen ja bändinsä urakehitys on mielenkiintoinen. Heti ensilevyltä irtosi hitti Mitä tapahtui Hokkasen Timolle?, ja bändi nousi tunnetuksi heti debyytillään. Vuosia oli kuitenkin hiljaisempaa, ennen kuin ryhmä on ikään kuin vaivihkaa noussut suomenkielisen popin ykköskastin tuntumaan. Suosio on ollut havaittavissa niin radiossa kuin keikoillakin.
– Se oli meille ihan kummallinen alku, kun tuli Emma-ehdokkuuksia ja oli kova radionoste. Se tuntui tietysti mukavalta, mutta samalla myös siltä, että mites tää nyt tälleen meni. Eikä äkkiä noussut suosio realisoidu keikoilla. Aika nopeasti bändin kesken tuli kuitenkin olo, että soitetaan niille paikalla oleville niin hyvin kuin osataan. Meillä on myös se etu, että ollaan nautittu siitä yhdessä soittamisesta. Se on meillekin juhlava tilanne eikä niinpäin, että bändin pitäisi naama irvessä vääntää. Tie suosioon keikkailun ja ahkeran kiertämisen kautta ei nykyään ehkä ole enää niin tyypillistä.
Oma osansa on ollut myös yksittäisillä biiseillä. Vesterinen on onnistunut tavoittamaan jotain perin olennaista suomalaisen sielunmaisemasta. Ylitsevuotava, suorastaan historiallisen kaukaa tuleva slaavikaiho puettuna lohdulliseen humaaniin sanomaan, ja nämä tulkittuna karismaattisen solistin kautta sovituksilla, joihin on nähty vaivaa tuntuu syystäkin voittavalta konseptilta.
– Onnellinen mies (2015) oli ensimmäinen pitkästä aikaa radiossa soinut biisi ja poikkeuksellisen hyväntuulinen verrattuna meidän aikaisempaan isäntappamiskuvastoon. Kyllä se näkyi keikoilla. Se vaikutti myös siihen, ettei se keikkakokemus ollut vain syvien tuntojen kaivamista ja vetistelyä. Seuraava tunteikas biisi oli varmaan se Tummilla teillä (2019). Mutta keikoilla näkyi, että ihmiset oli oikeasti kuunnelleet meitä muutenkin.
Myöskään yhtyeet tekstit eivät ole ensivaikutelmansa mukaisesti yksinkertaisia. Lyriikoissa kertojaääni on usein kuin ulkopuolinen tarkkailija, joka yksittäisten huomioiden kautta kuljettaa isompaa tarinaa. Kiehtova ristiriita syntyy suorastaan eskapistisen ulospanon ja arkisen kuvaston kautta tapahtuvien sanoitusten välillä.
– Tosi monet tekstit on sellaisia, että ennen kuin teksti on valmistunut, meille on muodostunut tekstin tyypit ja henkilögalleria on aika vahvana päässä. On helppo lähestyä sitä, kun porukasta jokaisella on päässä se sama tarina. Mikä osaltaan varmasti vaikuttaa sellaisen ulkopuolisen tarkkailijan rooliin. Vaikka kertoja onkin minä muodossa ja eletään siinä tarinassa, siinä on sellainen tarkkailija läsnä. Ollaan koetettu pysyä ihan tietoisestikin puolueettomina eikä moralisoida niiden ratkaisuja. Tarinan moraalinen opetus, tunne tai ylipäätään mitä siinä kerrotaan, jää kuulijan oman mietinnän varaan.
Viimeinen virke on lauluntekijöiden usein toistama väite, mikä on paatunutta musankuuntelijaa joskus ärsyttänytkin. Vesterisen tapauksessa se on ymmärrettävää, sillä sarkasmi tekee toisinaan tekstien ”virallisesta sanomasta” liki mahdotonta ottaa varmuudella selvää. Joskus selvemmätkin merkitykset on vaikea hahmottaa.
– Se on välillä vähän tarkoituksellista. On mukava tuoda asioita esille kärkkäästikin, mutta ei kuitenkaan niin, että kävisi liian ilmeiseksi mikä meidän oma näkemys on. Välillä se onnistuu tosi hyvin, välillä ei niin hyvin. Huumori on vaikea laji, etenkin mustempi ja sarkastinen huumori.
– Olen huvittanut monesti itseäni sillä mielikuvalla, kun meillä on Miesparka Toijalasta -niminen biisi. Joku siinä tekstissä ei sitten kaikille ollut auennut, eli suomalainen oli joutunut pakolaiseksi jonnekin ihan muualle. Jollain keikalla oli pari hahmoa, jotka oli selkeästi kovinkin maahanmuuttovastaisia. Biisi oli soinut hetken aikaa, oltiin oltu hyvällä meiningillä mukana nyrkki pystyssä. Satuin vilkaisemaan kun ne katsoi toisiaan ja lähti baaritiskille hakemaan kaljaa. Pysyivät tiukasti baaritiskillä niin kauan kuin se biisi soi ja tulivat takaisin niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
– Sitä monesti just toivoo, että jollain tekstillä saisi kuulijassa aikaan oivalluksia. Kovasti tekisi mieli aina sönköttää, että miten itse kelaa tai miten missäkin biisissä on ajateltu. Mutta ei se ole lopultakaan yhtään sen arvokkaampi mielipide tai oivallus kuin sen toisenkaan tyypin. Se on vähän ristiriitainen juttu.
Äkkiä voisi tulkita bändin maailmankatsomuksenkin olevan rakennettu ennen kaikkea melankolian varaan. Onko teidän mielestä kaikki haikeaa?
– Me ollaan valtavan iloisia tyyppejä. Mutta kyllä itsellä on aika haikea mieli, kun seuraa maailmanmenoa. Eli ei se pohjavire ole kovinkaan luottavaisen onnekas. Pikemminkin haikean kaihomielinen. Ja musiikkiviehtymykset bändin sisällä on enemmän kallellaan slaavikaihoisuuteen kuin jenkkiläiseen yltiöpositiivisuuteen.
Vesterinen Yhtyeineen on myös siinä mielessä hankala tapaus, että sen rockmaisen iso soundi, popmainen tarttuvuus mutta myös iskelmään assosioituva kuvasto tekevät siitä hankalan lokeroida. Aiemmin nämä piirteet olivat jopa toistensa vastakohtia. Oman osansa tuo myös yhtyeen rakkaus elokuva ja viihdemusiikin suureellisuutta kohtaan. Vesteriselle ja bändille ei ole väliä, millaisena musiikkina heitä haluaa pitää.
– Itse rakastan musiikkia tyylilajista riippumatta. Ymmärrän nuo poiminnat meidän musasta. Se on siisti juttu biisejä tehdessä ja varsinkin sovitusvaiheessa, että kun meitä on monta ja kaikilla on omanlainen musiikkitausta ja mieltymykset, niin sieltä tulee joskus yllättäviäkin referenssejä biiseihin. Ja sitten kun niitä sotketaan ikään kuin vakiintuneeseen yhtyeen ilmaisuun, niin se pitää musanteon myös kiinnostavana.
Tulevasta kesästä Vesterinen vihjailee sen verran, että jotain yhteiskeikkoja on suunniteltu Olavi Uusivirran kanssa. Koronatilanne ei kestä ikuisuuksiin, joten suunnitelmia on hyvä olla. Itse toimiminen ja ison revohkan pyörittäminen on kasvattanut yhtyettä reagoimaan joustavasti eri tilanteisiin jo ennen nykyistä kriisiäkin. Oli keikkoja tarjolla liian paljon tai liian vähän, jotenkin tilanne pitää ottaa haltuun.
– Meillä on onneksi jo kymmenen vuoden kokemus siitä, miten kalentereita täytellään. Ja nyt kun suosio on kasvanut, niin ansainta – vaikka ei nyt huikeaa olekaan – on kuitenkin sellaista, etä kalenteriin pystyy merkkaamaan päiviä, että pidetäänpä nuo tyhjinä. Se toki helpottaa. Ison yhtyeen liikuttelu on vaativaa, mutta meillä on kehittynyt siihen hyvä tapa ja tietty periodimaisuus.
– On myös ne vapaa ajan pätkät, että voi oikeasti olla himassa perheen kanssa. Se ei ole loputonta tahkoamista, mitä on kauhunsekaisin tuntein katsonut vanhoista bändeistä kertovista dokkareista tai lukenut kirjoista. On ollut Eaglesilla ja Uriah Heepillä aika julmaa. Kolme levyä vuodessa ja samaan aikaan rundilla. Manageri vetää lopulta hillot välistä. Ollaan koitettu pitää bändi balanssissa, niin pysyy bändi kasassa.
– Kun vaari (harmonikkalegenda Viljo ”Vili” Vesterinen) soitti Dallapéssa, niillä oli aina syys- ja kevätkiertueet. Kolme kuukautta tien päällä ja samaan aikaan monta keikkaa päivässä. Ei ihme, että siellä on tapahtunut kaikenlaista. Ja kun joka kylässä on ollut omat pontikankeittäjät, niin on se ollut hurjaa pysyä keikkabussin kyydissä. Kun palattiin kiertueelta, niin ensin oli parin viikon toipumisjakso ennen kuin pystyi aloittamaan opetushommat ja muut. On se ollut aika kuluttavaa puuhaa. Siinä mielessä ajat ovat muuttuneet.
Teksti: Antti Luukkanen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 5/21.
