Aloititte The Final Countdown -albumin äänittämisen syksyllä 1985, mutta levy valmistui vasta seuraavana keväänä. Mitä tapahtui?
– Saimme tuottajaksi Journeyn kanssa ansioituneen Kevin Elsonin, ja hän vei meidät sveitsiläiseen Powerplay-studioon. Mesta sijaitsi maaseudulla, ja me myös asuimme siellä. Elson valitsi paikan aivan tarkoituksella, sillä Powerplayn ympäristössä ei ollut mitään turhia virikkeitä, kuten baareja ja yökerhoja.
– Saimme kaikki instrumentit taltioitua Powerplay-sessioissa, mutta lauluosuudet jäivät kokonaan tekemättä. Sain nimittäin jonkinlaisen allergisen reaktion, ja sen jäljiltä ääneni ei ollut entisellään. Pidimme parin kuukauden tauon, ja yritimme palata sorvin ääreen niin Tukholmassa kuin Atlantassakin. Molemmat studiosessiot päättyivät tuloksettomina. Aloin jo hieman huolestua, mutta vaihtoehtoja ei ollut, ja meidän piti jatkaa yrittämistä. Alkuvuodesta 1986 vuorossa oli San Franciscon lähistöllä sijainnut Fantasy-studio, ja yhtäkkiä ääneni oli taas kunnossa. Jos muistan oikein, nauhoitin The Final Countdown -levyn lauluosuudet lopulta vain kuudessa päivässä.
Laulamisesta puheen ollen: näin Europen keikan Liedon SmugglerRok-tapahtumassa elokuussa 2021, ja sinun suorituksesi oli aivan loistava.
– Kiitos. Ehkä olen vain onnekas, että ääneni on kunnossa vielä 58-vuotiaanakin? Sen voin sanoa, että pyrin laulamaan joka päivä edes vähän, sillä jatkuva treenaaminen pitää ”laululihakset” valmiustilassa. Kun ihminen puhuu, hän ei varsinaisesti käytä laulamisessa tarvittavia lihaksia, joten niitä on harjoitettava erikseen. Toisin sanoen olen vuosien aikana ymmärtänyt sen, että laulajan täytyy laulaa.
– Viime ajat ovat tietenkin olleet erityisen haastavia. Meillä on ollut pandemia-aikana vain neljä varsinaista keikkaa – näistä kolme on tapahtunut Suomessa – ja minua on hieman huolestuttanut, että suoriudunko konserteista kunnialla. Päätin sitten ottaa varman päälle, ja olen laulanut kotistudiossani koko livesetin täydellä äänenvoimakkuudella päivää tai paria ennen varsinaista esiintymistä. Jos tällainen ”treeniveto” on mennyt hyvin, olen tiennyt myös varsinaisen keikan onnistuvan.
Palataanpa kuitenkin 80-luvulle. Tarinan mukaan kirjoitit The Final Countdownin kosketinmelodian jo vuosia ennen sen julkaisua. Pitääkö tämä paikkansa?
– Kyllä vain. Kuten kerroin, opettelin aikoinaan soittamaan kitaraa, mutta tapailin toisinaan myös pianoa. Kiinnostuin kosketinsoittimien mahdollisuuksista 80-luvun alussa, ja erään kerran lainasin yhden koulukaverini instrumenttia. Kokeilin aikani erilaisia soundeja ja jossakin vaiheessa The Final Countdownin melo dia alkoi hahmottua. Pidin siitä saman tien, mutta idea jäi vielä tuolloin pöytälaatikkoon.
– Palasin melodian äärelle Wings Of Tomorrow -albumin jälkeen, ja kirjoitin melodian ympärille kokonaisen biisin. Sitten tein siitä demon, ja esittelin kappaleen yhtyeen muille jäsenille. Vastaanotto oli varovaisen innostunut, ja muutamien keskustelujen jälkeen päätimme ottaa sen mukaan tulevalle levylle. Lopulta biisistä tehtiin myös albumin avaus- ja nimiraita, mutta emme silti missään vaiheessa aavistaneet, että siitä tulisi valtava maailmanlaajuinen hitti.
The Final Countdown nousi lopulta listaykköseksi melkein kolmessakymmenessä maassa. Miltä se tuntui?
– Työskentelin tukholmalaisessa studiossa John Norumin siskon Tonen kanssa, kun joku tuli kertomaan, että The Final Countdown on kivunnut Hollannin listan paalupaikalle. Hollanti oli silloin tärkeä suunnannäyttäjä, ja pian biisi oli kärjessä myös muissa Benelux-maissa. Ranska, Saksa, Italia ja jopa Englanti seurasivat pian perässä… Ja sitten tuli USA:n vuoro. Kun Epic Recordsin päämajassa huomattiin, että meillä menee todella lujaa Euroopassa, he alkoivat panostaa bändiin toden teolla. Yhtäkkiä huomasimme tekevämme musiikkivideoita, joiden budjetit olivat miljoonaluokkaa…
– Mutta vastatakseni kysymykseesi: kun The Final Countdown -huuma oli kuumimmillaan, olimme hetken aikaa yksi maailman suurimmista rockbändeistä, ja se tuntui tietenkin aivan pirun mahtavalta!
Valtavaksi kasvaneen suosion hinta oli kova, sillä aisaparisi John Norum lähti yhtyeestä loppuvuo desta 1986.
– John on ennen kaikkea muusikko, ja hän rakastaa soittamista. Kun meistä tuli jättimäisen menestyneitä, se tarkoitti loputonta määrää haastatteluja, valokuvaussessioita, bisnespalavereita ja niin edelleen. John ei pitänyt näistä ulkomusiikillisista jutuista, ja hän ilmoitti jättävänsä yhtyeen. Se oli todella kova pala, sillä olimme perustaneet bändin kahdestaan seitsemän vuotta aikaisemmin, ja samalla hetkellä kun nuoruuden haaveet toteutuivat, yhtyetoverini päätti lähteä soolouralle.
– Välimme toki korjautuivat myöhemmin, mutta monista eri asioista riiteleminen saavutti aikamoiset mittasuhteet ennen Johnin lähtöä. Lopulta emme enää keskustelleet kasvotusten vaan kommunikoimme vain managerin välityksellä. Se oli tietenkin täysin naurettavaa, mutta silloin meitä ei naurattanut yhtään. Onneksi sentään löysimme Johnin paikalle Kee Marcellon, joka oli loistava kitaristi ja mukava tyyppi.
On helppo kuvitella, millaiseen painekattilaan jouduit The Final Countdownin jälkeen. Levy myi miljoonia ja taas miljoonia, ja Europea revittiin joka puolelle maapalloa. Samaan aikaan sinun oli määrä kirjoittaa vino pino hittejä seuraavalle levylle – ilman oikeaa kättäsi John Norumia.
– Tiedostin tilanteen turhankin hyvin, mutta yritin silti pitää pään kylmänä. Ensin muistutin itseäni, että asiat voisivat olla paljon huonomminkin… Sitten aloin kirjoittaa uutta musiikkia omalla tyylillä, ja melkein ensimmäiseksi syntyi Superstitious-kappale. Tiedostin biisin olevan erittäin hyvä aloitus, ja sen jälkeen Out Of This World -albumin (1988) tekeminen oli paljon helpompaa. Kun levy sitten ilmestyi, se sai hyvän vastaanoton ja sitä myytiin valtavia määriä, mutta sitä ei tietenkään myyty yhtä paljon kuin The Final Countdownia. ”Europen uusi levy floppasi” ja niin edelleen… Musiikkibisneksen raakuus tuli silloin tutuksi.
Vielä yksi kysymys, jonka olet varmasti joskus kuullutkin… Tuntuuko The Final Countdownin soittaminen ikinä työltä?
– Ei. Aika moni aloitteleva muusikko haaveilee maailmanlaajuisen hitin kirjoittamisesta, mutta salama osuu lopulta melko harvoihin. Minä saan laulaa The Final Countdownia loppuun asti, ja se tuntuu mahtavalta. Olen biisistä edelleen äärimmäisen ylpeä!
Teksti: Timo Isoaho
Lue koko haastattelu Soundista 1/22.
