Nykymusiikin evoluutiossa melodiat pysyvät mutta soundit muuttuvat – erityisesti kaikusoundit kiehtovat muusikoita

EPA-EFE / PAUL BERGEN / AOP

Sami Nissinen sukeltaa Tractatus Musica -palstallaan kaikusoundien ihmeelliseen maailmaan.

Populaarimusiikin kehitys on viime vuosina ollut erityisesti soundin kehitystä. Rock ja popmusiikin musiikillinen syntaksi, musiikin teoreettinen järjestelmä sävelsuhteineen, muuttuu hitaasti kuin evoluutio, mutta joka vuosi markkinoille tulee uusia laitteita, joiden uutuussoundit kuuluvat pian myös päivän popmusiikissa. Samoja sointukiertoja, riffejä ja melodioita soitetaan päivitetyillä soundeilla.

­Laitevalmistajien on innovoitava jatkuvasti uusia soundeja, mutta se ei yksistään riitä. Soundeilla on oltava jokin ”ulkomusiikillinen” konteksti, jonka myötä ne saavat kulttuurisen merkityksensä. Esimerkiksi metallimusiikin eri lajeja yhdistää särösoundi, mikä on artikuloitu metallimusiikin arvoihin ja kuvastoon, kuten voimaan, (väki)valtaan ja synkkyyteen laulujen teksteissä ja mediassa. Artikulointiprosessin myötä myös muut aparaatit ja soundit löytävät merkityksensä.

Aivan kuten metallimuusikot etsivät alati täydellistä särösoundia, on kevyemmän rockmusiikin soittajille kaiusta ja sen hallinnasta tullut olennainen osa omaa soundia. Kaikufanaatikot ovat perustaneet nettiyhteisöjä, joissa ihmisiä yhdistää ainoastaan viehtymys kaikuun ja siihen kiinteästi liittyviin musiikin alalajehin. Kaikuisesta kitarasoundista on tullut olennainen osa useita moderneja populaarimusiikin tyylejä, kuten ambientia, post-rockia, shoegazea, dreampopia ja (neo)psykedeliaa. Teknologian jatkuvasti kehittyessä on tultu kauas vintage-tyylisistä soundi-ideaaleista. Jonkun vuosikertavahvistimen kaikujousten rätinän jäljittelyn sijaan uudet laitteet mahdollistavat hyvin monimutkaisia kaikualgoritmeja, jotka kuulostavat suorastaan immersiivisiltä. Niitä kuunnellessa kuuntelija siirtyy vaivattomasti imaginaariseen toiseen tilaan.

Vaihtoehtoisia tiloja riittää. Ei tarvitse kuin katsoa laitteiden nimiä, niin voi ymmärtää, mistä on kysymys: Astral Destiny, Astronomer, Atmosphere, Aurora, Church, Dispatch Master, Ether, Ethereal, Ghost Echo, Levitation, Oceanic, Oceans, Ocean Machine, Skysurfer, Space Race, Talisman. Kaiku voi viedä meidät meren alle, tai yhtä lailla avaruuteen. On selvää, että kaiku nimeltä Astral Destiny vie meidät henkiseen sfääriin.

Useimmissa nykyaikaisissa kaikupedaaleissa on ”church”-asetus. Usein se tarkoittaa pitkäkestoista ja ”suurta” kaikutilaa, ja se saa kitaran soundin kuulostamaan siltä, kuin se olisi soitettu isossa avonaisessa tilassa. Useimmille meistä tällaisesta tulee mieleen kirkko. Se on harvoja paikkoja maailmassa missä ollaan joukolla hiljaa, ja jolloin pienetkin äänenlähteet ja -purkaukset saavat tuekseen majesteetillisen kaiun. Samanlaista kokemusta ei koe muissa tiloissa. Kirkoissa ollaan myös virittäydytty hengellisen viestin vastaanottamiseen. Ja kas, mielemme liittää hengellisyyden ja kaikusoundin yhteen, ja tästä edes kaiku vie ajatuksemme pyhän ja samalla ehkä myös magian sfääriin. Miksi muutoin yhden kaikkien aikojen suosituimman kaikupedaalin nimi olisi Holy Grail? Vaikka nimi viittaa kenties ironisesti Graalin maljaan ja sen etsintään, vie se samalla ajatukset uskonnolliseen perinteeseen ja johonkin pyhään.

Kaikulaitteiden runsaasta käytöstä tunnettu U2-yhtyeen kitaristi Edge on toiminut innovaattorina siinä, mitä delay- ja reverb-laitteilla voi saada aikaan. Ei niin yllättäen musiikintutkijat ovat nähneet Edgen kitarasoundissa piirteitä, jotka ilmentävät pyrkimystä jonkinlaiseen hengelliseen tai ylimaalliseen vaikutelmaan. Allan F. Mooren (1998) mukaan U2:n soundi (vuonna 1988) yhdistettynä sen musiikkivideoiden silloiseen aavikkokuvastoon sai yleisön näkemään (ja kokemaan) yhtyeessä uudenlaista ”kokemuksellista autenttisuutta”, mikä yhdisti artistin ja kuuntelijan yhteisen tilan kautta ”kuvittellisessa amfiteatterissa äänen ympäröidessä kuulijan”. Ääni todella ympäröi kuulijan, kun uutuudenkarheat Walkmanit olivat korvilla ja The Joshua Tree -kasetti pauhasi uutuuttaan.

Ihmettelen huuli pyöreänä Zoomin uutta Space Hole -kaikualgoritmia. Soitat yhden äänen, ja kuulostaa siltä, kuin asteroidit törmäilisivät toisiinsa avaruudessa ja sinkoutuisivat painottomina uusille kiertoradoille. Itse kyhäämäni melodian pätkä ylevöityy sinfonisiin mittoihin kaikualgoritmin käsittelyssä. Ainakin kaiku saa meidät ajattelemaan suuria. Samalla tuntuu silti, että kone alkaa pian soittaa puolestani.

Teksti: Sami Nissinen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 11/21.