Mihin musiikintekijät tarvitsevat enää muita ihmisiä? Tulevaisuudessa äänitteitä voidaan tehdä virtuaalimuusikoiden voimin

Tekniikan kehittyessä säveltäjät voivat luottaa alati enemmän teknologiaan oikeiden bändikavereiden sijaan. Sami Nissinen kirjoittaa Soundissa 10/21 julkaistussa Tractatus Musica -artikkelissaan, miten Garageband-ohjelman virtuaalisoittajat havainnollistavat sitä, mitä tulevaisuudessa on näköpiirissä.
9.12.2021 09:36

Muusikoiden keskuudessa tunnelmat ovat korona epidemian aikaan olleet apaattisia ja epäuskoisia. Jotkut ovat vaihtaneet ammattia, toiset tarttuneet tilapäistöihin, kolmannet surkutelleet kohtaloaan. Treenaamiseen on pitänyt hakea motivaatiota, kun keikkoja ei ole. Ne joilla intoa yhä riittää, ovat saattaneet käyttää lisääntyneen vapaa-ajan opiskeluun tai uuden luomiseen. Pandemia on vauhdittanut musiikin harrastamisen ja teke misen yksityistymistä. Musiikkia tehdään yhä enemmän yksin, ja siihen myös laitevalmistajat meitä kannustavat.

­Yksityistymisen voidaan katsoa historiallisesti alkaneen äänentallennuslaitteiden yleistyttyä. 1980-luvun alussa markkinoille tulleen kasettineliraiturin omistajan oli mahdollista toteuttaa ainutlaatuista nerouttaan ja soittaa koko orkesterin soitinosuudet yksin. Teknologian kehityttyä kotistudioksi käy vaikka älypuhelin tai kannettava tieto kone. Jos uskoo omiin muusikon ja sovittajan kykyihinsä, tulee mieleen kysyä, mihin muita ihmisiä enää tarvitsee musiikin tekemisessä?

Edullisilla äänitys- ja plugin-ohjelmistoilla on mahdollista saada aikaa studiotasoiset kitara- ja kosketinsoitinsoundit. Vaikeampaa on tehdä kappaleeseen ”oikealta kuulostavat” rumputaustat. Tämä johtuu siitä, että (akustista) rumpua soitettaessa iskun voimakkuus ja tarkkuus voi vaihdella lukemattomilla tavoilla. Ihmisen soittamat rumpuraidat tunnistaa aina soiton dynamiikan ja tarkkuuden eläväisyydestä. Rumpukoneita käytettäessä piirre katoaa, sillä useimmissa (vintage) rumpukoneissa yksittäisen rummun äänenvoimakkuus on yksi ja sama ja kone myös soittaa nyanssittomasti, konemaisesti, aina samalla tavalla. Toki nykyään DAW-ohjelmistoissa koneen soittoa voidaan ”humanisoida”, ihmismäistää, yksinkertaisella efektillä. Luonnollisesti svengaavat rummut on mahdollista ohjelmoida sampleista kaikkine ”virheineen” mutta se on vaikeaa ja aikaavievää nysväämistä.

Applen Garagebandin vuonna 2015 julkaistu 10-versio tarjosi helpon ratkaisun. Siinä uutena ominaisuutena oli ”drummer track”. Ominaisuus oli debytoinut Applen ammattilaisohjelmistossa Logic Pro X:ssä. Drummer toimii yksinkertaisesti niin, että soittamasi kitara- tai kosketinsoitinraidan oheen voi lisätä rumpuraidan valikosta nappia painamalla. Rumpuraita voi seurata kitara- tai bassoraitaa tai projektin mitä tahansa raitaa ”follow” -toiminnolla. Tällöin virtuaalinen rumpali poimii kitaran ääniraidasta nyanssit ja breikit, joita se soitollaan peesaa. On myös mahdollista hakea jokin komppi rumpalin repertuaarista, ja muokata sitä. Virtuaalista fill-nappia kääntelemällä voi määrittää kuinka paljon rumpali soittaa fillejä.

Nerokas idea mahdollisti aidon kuuloisten rumpujen tekemisen helposti, mutta yhtä oivaltavaa oli Applen idea kutsua rumpujen genrejä ja soundia rumpalien nimillä.

Garagebandissa ”Ian” taitaa brittipopin sille tunnusomaisine virvelirummun ghostnoteineen. ”Loganin” heiniä on rento retrorock. Groovymmat funk-rytmit taittuvat parhaiten ”Jesseltä”. Sitten on ”Max”, punkkari, jonka soitto on jämäkkää ja kovaa, ja pohjautuu usein tom-tom-rytmeihin.

Pari vuotta sitten laitevalmistaja Digitech julkaisi SDRUM-pedaalin, joka kykeni loihtimaan rumpuraidan kitarakompin perusteella. SDRUM toimii niin, että kitaran bassokieliä plektralla iskettäessä SDRUM träkkää bassarin ja yläkieliä pikatessa virvelin. Loput rummut, eli hihatin, pellit ja tomit, voi säätää pedaalista kytkimellä mielensä mukaisesti soittamaan 1/4, 1/8 tai 1/16-nuotteja. Rumpuraitojen tekeminen on tuskin koskaan ollut tätä helpompaa kitaristille.

Kotistudiomuusikon kannalta ihanteellista olisi, jos virtuaalisia soittokavereita voisi opettaa. Olisi hienoa, että kun virtuaalirumpalille opettaisi tarpeeksi monta kertaa saman rumpufillin, osaisi hän toistaa sitä muissa samankaltaisissa tilanteissa. Ja kun fillejä olisi rumpalilla varastossa riittävä määrä, olisi mistä ammentaa ja varioida. Samaa periaatetta voisi käyttää muihinkin virtuaalibändin jäseniin.

Kun edelliset innovaatiot laskee yhteen, ei tarvitse olla ennustaja nähdäkseen tulevaisuuteen: musiikintekijöillä on tietokoneella tai älypuhelimella, tai kitaristeilla pedaalissa, oma virtuaalibändi, joka pystyy generoimaan kokonaisen biisin yhdestä kitarariffistä, tai kenties pelkästä melodian hyräilystä, ja jonka soittajat tottelevat kaikkia pöljimpiäkin käskyjämme.

Teksti: Sami Nissinen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 10/21.

Lisää luettavaa