1980-luvun puolivälissä Pirkka-Pekka Petelius oli suomalaisen tv-komiikan uusi supertähti, joka oli tehnyt läpimurtonsa Velipuolikuu-sarjassa (1983–84) – myös laulajana tulkitsemalla ikivanhoja iskelmiä, tunnetuimpana niistä tietysti Muistan sua Elaine. Eipä ihme, että myös seuraavaan Peteliuksen tähdittämään sketsisarjaan Mutapainin ystävät (1984–85) kuului musiikkinumeroita. Heti ensimmäisessä jaksossa joulukuussa 1984 hän esitti Pave Maijasen säveltämän biisin Kauniita kesäpäiviä. Sen sanoittaja on Jukka Vieno, yksi sarjan käsikirjoittajista mutta myös julkaistu runoilija.
Televisiossa Petelius esittää biisin huumoriäänellä ja naamanvääntelyelkein, ja kyse on mahdollisesti jonkinlaisesta sliipatun kasariaikuispopin parodiasta. Sillä suorituksella ei vielä tällekään palstalle päästäisi. Mutta vuoden 1985 Pimpparauta-albumille on tehty taikatemppu ja yhdellä säkeistöllä lihotetusta laulusta tehty tyylipuhdas suomisoul-klassikko. Pilke on edelleen silmäkulmassa, mutta nivoutuu juuri sopivassa sekoitussuhteessa salavihkaiseen vakavuuteen. Kauniita kesäpäiviä onkin yhtäkkiä mahdollista kokea suorastaan koskettavaksi kappaleeksi!
Kiistatta merkittävä onnistumisen osatekijä on lyyrikko Vieno, jonka kirjalliset krediitit kuuluvat täsmällisissä, mutta omaleimaisissa sanavalinnoissa ja tiiviin mikroskenaarion hallitussa luonnostelussa. Kappaleen kertojanroolissa on nuori poika, joka on pakotettu viettämään niitä kauniita kesäpäiviä saari-idyllissä eli aivan muualla kuin hän itse haluaisi. Seurana on liian penskalta tuntuva pikkusisko ja tietysti vanhemmat, jotka tuntuvat löytäneen toisensa uudelleen kesäisen lemmekkyyden merkeissä.
Poikaa itseään taitaa odottaa kaupungissa oma hellien tunteiden kohde, tai näin hän ainakin haluaisi ajatella. Vailla omaa valtaa oleva alaikäinen on riistetty perhereissulle vastentahtoisesti kuin Romeo Juliansa luota, mutta ”rakkaus ei kuole kesälomalla, vain aikuiset niin kelaa”, hän vakuuttaa uhmakkaasti itselleen.
Kertojaa on helppo sympatisoida, joskin samalla hänen tuskansa asettuu toki lempeän ironisen valoon. Viittaus Kustaanmiekassa laskevaan aurinkoon paikantaa tapahtumapaikan Helsingin lähisaaristoon, ja mahdetaanko siellä edes olla yhtä kesäpäivää pidempään? Pitkältä sekin tietysti tuntuu, kun tekemisenä on vain leipien heitteleminen ja mereen kuseskelu: ”Heitän vettäni veteen kaarella ja sisko kiljuu mun nimee.”
Kertoja hahmottuu esi- tai varhaismurrosikäiseksi – juuri sen ikäiseksi, että alkaa aavistellen ymmärtää jotakin aikuisten eli vanhempiensa välisistä suhteista, mutta suhtautuu niihin tietysti nolostellen ja näsäviisaasti hymähdellen. ”Pitkään katselee mutsia peitolla faija kunnes tajuu / Nokkaan pistelee kertaheitolla se lemmenseikkailun haju.”
Hänen nokkavan kiteytyksensä mukaan ”mutsi ja faija ne vaan kivenkolossa etsii Afrikan tähtee”, kun hän itse taas on samassa metaforassa ”Saint Helenan vankilasaarella”, kun iltakin jo viilenee, nuotio sammuilee eikä omaa kultaa näy kuin kuvana kuunsillalla tai unelmoidun kaarnalaivamatkan päässä.
Musiikilliselta toteutukseltaan Kauniita kesäpäiviä on maaliinsa osuvaa yksinkertaisuutta. Maijasen sävellys on hänelle luonteenomaisesti smoothin sulava ja kasarisovitus niin nerokkaan/huvittavan palikkatehokas, ettei Pedro Hietasen löytyminen tuottajan pallilta juuri yllätä. Peteliuksella on oikeasti aika täydellinen kasarin aikuissoul-ääni ja levyversiossa hänen pokerinsa tasapainoilee millintarkasti vakavan ja hersyvän rajapinnalla.
Lopputuloksena on aikaansa kuvastava sävelteos ajattomasta aiheesta: nuoruudesta, josta niin suuri osa tuppaa kulumaan romanttisen turhautumisen vallassa, maailman ja aikuisten kujalla olemista tuskaillen, sen varman käsityksen vallassa, että omat tunteet ovat niitä aitoja ja merkittäviä sentään.
Ja kesä! Miksi sitä aina hehkutetaan. Kesällähän tunnit ovat pisimpiä ja entistä sietämättömämpää se, että juuri nyt ei tapahdu jotain.
”Voi kuinka kauniita kesäpäiviä vihaan!”
Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 8/22.
