”Untuvavuoteella otan sun nuoren viattomuutes”, lauloi Ville Leinonen vuonna 2001 ja jatkoi vielä överimmäksi

Niko Peltonen muistelee Martti Luther ja muovipussi -juttusarjassaan Ville Leinosen ja Valumon Kimaltavia unelmia -kakkoslevyä (2001). Kuin Nick Cave kirjoittamassa Harlekiini-kirjaa, toimittaja kuvailee albumin antia.

Menneinä vuosikymmeninä iskelmä oli suomalaiselle rockille hyvä vihollinen, joka kilpaili rajallisesta radioajasta ja tanssilavojen yleisöstä, yleensä voitokkaasti. Se oli silloin, kun rockissa oli kapinallisen nuorisomusiikin aura eivätkä vanhemmatkaan sitä aina hyväksyneet, saati itse kuunnelleet.

Mutta 1980-luvulta lähtien ”kaikki” alkoivat arvostaa ”vanhaa iskelmää”. Sitä oikeaa hyvää menoa, Olaa ja Rautavaaraa. Siinähän oli käsityöläisyyden ja hurlumhein tuntu ja levyillä kunnon muusikot soittamassa itse. Ja siihen oli riittävä retrospektiivinen etäisyys, ettei kenenkään tarvinnut tuntea pelaavansa sen kanssa samalla pelikentällä.

Sen sijaan ”uusi iskelmä”, eli kaikki se Finnhitsien nimellä kulkeva ja sen jälkeen tullut, oli edelleen epäilyttävää.

Sitä tehtiin syntetisaattoreilla ja liukuhihnalta. Sellainen lähestymistapahan on suora vastakohta suomirockin ihannoiman auteur-lauluntekijän pyrinnöille.

1990-luvun suuri mullistus suomalaisessa popkulttuurissa oli aitouden käsitteen mureneminen, minkä kulttuurihistorioitsija näkee heijastavan maailman muuttumista postmoderniksi kaleidoskoopiksi ylipäätään. Silloin kaikesta populaarista rihkamajätteestä saattoi muovailla pelimerkkejä, joilla rakentaa hetkellinen identiteetti itselleen, enemmän tai yleensä vähemmän tosissaan. Niinpä meillä oli yhtäkkiä, vuosituhannen vaihteessa, esimerkiksi sellainen yhtye kuin Arto Muna & Millennium, jonka Finnhits-läppää yritettiin hetkellisesti väittää kiinnostavaksi.

Vuosituhannen vaihteen popmediassa tämä vitsiorkesteri koetettiin sovittaa kilpailuasetelmaan toisen tulokkaan, sisäsuomalaisesta undergroundista Poko Rekordsille ponnistaneen Ville Leinosen kanssa. Asetelma oli kuitenkin toivottoman epätasainen ja suli nopeasti, kun ymmärrettiin, että osapuolista toinen sysättäisiin pian syrjään jäsenten seuraavien huvitusten tieltä, kun taas toinen oli Valumo-yhtyeen esikoisalbumilla (2000) vasta aloittanut matkan kohti Narniaansa.

Leinonen vaikuttaa synnynnäiseltä avantgardistilta ja myös tyypilliseltä fantastikolta, omien maailmojensa asukilta. Piirteethän kulkevat luontevasti käsikkäin. Leinoselle iskelmä ei tunnu missään vaiheessa olleen hauska muotokieli, vaan metafyysinen idea, jota hän on mielessään ja äänitteillään jalostanut sellaiseksi kuin sen kuuluisi olla.

Rohkeimmillaan Leinosen iskelmäfantasia oli Valumo-yhtyeen alkuaikoina ja kulminoitui bändin kakkoslevyyn Kimaltavia unelmia. Tuolloinen Leinonen ei pelännyt eikä hävennyt mitään ja yritti tarjota Suomen hämmentyneelle kansalle iskelmäprinssin, joka todella menisi loppuun asti niin vuoteessa kuin levylläkin. Suomi-filmiä, jonka kiinnostavimmassa kohtauksessa ehkä zoomataan lopulta sinitaivaalla ajelehtiviin pilviin, mutta ratkaisevasti myöhemmin kuin Toivo Särkän ohjaustöissä: vasta, kun kuulijalle on tullut kiusallisen selväksi, mitä hänelle jätetään kertomatta.

­Kimaltavien unelmien vaikutteet ovat musiikillisesti enemmänkin muualta kuin iskelmästä: lattaria, chansonia, musikaalimusaa, post-punkia… listaa voisi jatkaa. Mutta koska Suomessa ei ole romanttisen hehkutusmusiikin perinnettä, joka ei liittyisi iskelmään, on selvää, että Leinonen flirttaili iskelmällä.

Kuusiminuuttinen Lemmenlaiva on levyn pähkähullu magnum opus, jolla artistin mopo karkaa totaalisesti käsistä heti aluksi. Jo toisessa säkeessä mies alkaa hehkuttaa: ”Untuvavuoteella otan sun nuoren viattomuutes / Nuolen sun tuonelan tienviittoja”, kuin olisi Nick Cave kirjoittamassa Harlekiini-kirjaa.

Ja siitä se menee vain pahemmaksi. Eritetahraisissa samettilakanoissa kieriskelevä balladi äityy sekoilevaksi seksille perustuvan pakkomiellesuhteen kuvaukseksi, jonka kliimaksissa Leinonen karjuu jotain siitä, miten aina hänen paetessaan himojensa kohteen luota soi taustalla Katri Helenan Kun kohdattiin.

On pakko tarkistaa: ei, vuonna 1974 levytetty käännösiskelmä ei ole voittamaton eläimellisten halujen ilmentymä suomalaisessa kevyessä musiikissa, vaikka lajissaan hyvin pätevä teos onkin.

Mutta Ville Leinosen fantasiamaailmassa se voi sitä olla.

Näin iskelmä on luotu uusiksi, vähän niin kuin Tolkien rakensi eurooppalaisen myyttikirjaston pohjalta Keski-Maan.

Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 9/21.