Pop-essee: Taylor Swift on yhtaikaa popmusiikin kaikkivoipa jumalolento ja musadiggareiden ikioma ”Teukka”

Niko Peltonen kirjoitti Soundin 11/21 Minun tähteni -palstalle Taylor Swiftin ihanuudesta.
31.12.2021 09:00

Teukka.

Jotain Taylor Swiftin asemasta nykyisessä pop-todellisuudessa kertoo tuo suomalainen hellittelynimi, joka on vakiintunut ainakin musiikin ongelmakäyttäjien kieleen. Glamoröösejä supertähtiä ei yleensä nimetä näin. ”Teukka” on vanha kaveri, jonka kanssa voi istahtaa vaikka valkkarilasilliselle terassilla ja kysyä, että mites se homma All Too Wellin taustalla menikään.

Se ”Teukka” on tietysti fantasiahahmo. Todellisuudessa hänen entouragensa tuskin mahtuisi millekään perusterassille. Mutta ei ole sattumaa, että juuri Taylor Swiftistä on tällainen tehty.

Tie tähän pisteeseen on ollut pitkä ja sai alkunsa nykytilanteeseen suhteuttaen erikoisesta paikasta. Kun 16-vuotias Taylor Swift julkaisi syksyllä 2006 nimettömän esikoisalbuminsa, ei USA:n valtaville popkantrimarkkinoille tähdätyllä, sinänsä jo laulunkirjoittajanakin lahjakkaaksi havaitulla teinillä ollut näillä nurkilla minkäänlaista julkisuusarvoa. Amerikassa saattoi tässä genressä ja tuohon aikaan myydä miljoonia levyjä ilman, että Suomessa nimi soittaisi kelloja edes paatuneilla musanörteillä.

Swift ei ollut mikään uskottava kantrihahmo. Pennsylvanian hyvinvoivissa lähiöissä kasvaneen penskan isä oli Merrill Lynchin pörssimeklari, joka pyysi siirron yhtiön Nashvillen-toimipisteeseen, kun tyttären kunnianhimo kantrilaulajana alkoi vaikuttaa vakavalta. Eräs onnenpotku oli päästä yhdeksi aloittelevan Big Machine -yhtiön ensimmäisistä kiinnityksistä ja fokusartistiksi. Toinen taas sattumalta saatu lämmittelijänpaikka supersuositun Rascal Flatts -yhtyeen kiertueella. Aluksi lämmittelijänä toiminut Eric Church oli pääbändin makuun soittanut liian lujaa.

Ensimmäisellä hittisinglellään teinityttö teki kunniaa jäbäkantrin kärkinimelle Tim McGraw’lle, ja USA:n kon­tekstissa kitaraa soittava ja perinteille kumartava nuori nainen pystyi vetoamaan moniin kohdeyleisöihin. Mutta nykykantri on jähmeä ja kaupallisesti määriteltyjen demografioiden ohjaama genre ja käy nopeasti liian suppeaksi ihmiselle, jolla on kunnianhimoa lauluntekijänä.

Swiftin tapauksessa seuraavat vuodet ja albumit merkitsivät vähittäisiä askelia popmusiikin ja maailmanlaajuisten markkinoiden suuntaan. Mutta vaikka vuoden 2008 kakkoslevy Fearless – USA:ssa edelleen hänen menestyneimpänsä – breikkasi Love Story -singlen avulla kohtalaisesti Euroopassa Suomea myöten, ei Taylorin artististatus oikeastaan muuttunut vielä miksikään. Hän vaikutti nuoremmalta versiolta Shania Twainista, jonka popkant­ri olikin ollut pienen Taylorin tärkeimpiä innoittajia valitsemallaan tiellä. Mutta nollariluvun lopussa Twainkin alkoi olla jo vanhan maailman artisti.

Viime viikkoina ollaan kuunneltu innostuneina Swiftin vuoden 2012 Red-albumin uutta versiota, ja onkin ollut helppo palauttaa mieleen, että juuri tuo levy teki hänestä eurooppalaisesta näkökulmasta poptähden ja oikeastaan synnytti ”Teukan”. Muistan hyvin, miten Nuorgam-verkkomedian Facebook-ryhmässä ainakin Tommi Forsström vuodatti käännynnäisen elkein vilpitöntä rakkauttaan napakkaa purkkapop-jättihittiä We Are Never Ever Getting Back Together kohtaan. Itse olin vielä vähän skeptinen. Eikö tällaisia hilpeitä erolauluja ollut jo muutama kuultu?

Biisi ja levy tekivät joka tapauksessa tehtävänsä: Swiftin tähteys eskaloitui ja vakiintui maailmanlaajuiseksi. On silti huomattava, että angloamerikkalaisessa maailmassa ja varsinkin USA:ssa tuo tähteys on tasolla, jota täältä käsin on vaikea hahmottaa. Suomessa kalliin Swift-vinyylin ostaminen on edelleen poikkeusyksilön ratkaisu, USA:ssa ne myyvät satoja tuhansia viikossa. Suomessa Red (Taylor’s Version) kirvoitti julkaisupäivän Spotifyn top 50 -päivälistalle vain All Too Wellin, Yhdysvalloissa saman listan top 30:ssa oli 28 biisiä Swiftiä.

Kiinnostavimmat polut eivät koskaan ole aivan suoraviivaisia. Kun Swiftin katalogia kuuntelee nyt – ja tämä pätee myös varhaisten levyjen alkuperäisiin versioihin – niin se välittää aivan samoja pyrkimyksiä ja vahvuuksia kuin ne, joiden takia kaltaiseni hahmot häntä 2020-luvulla ihailevat. Swift on halunnut olla klassinen amerikkalainen lauluntekijä niin pienestä asti, että tuskin on voinut edes kunnolla ymmärtää, mitä se tarkoittaa.

Ensin kantribisnes ja sitten popbisnes ajoivat häntä vuosiksi sivuraiteille. Mut­ta ne vaikuttavat olleen sellaisia sivuraiteita, joilla ensinnäkin oppii paljon ja jotka toisaalta rakensivat poptähti-Taylorille korokkeen, jolta käsin voi tehdä melkein mitä tahansa ja saada bisneksen ja suuren yleisön syömään kädestään.

Vuoden 2014 suunnattoman menestynyt 1989 on tässä keskeinen albumi. Kappalemateriaalin tasolla se on nimenomaan tätä Suurta Amerikkalaista Laulukirjaa, mutta tuotannon osalta laulajan syntymävuoden mukaan nimetty levy flirttailee kasari- ja ysäripopin ja myös ilmestymisaikansa retrohittisoundien kanssa ja tekee sellaisen pesäeron Nashvilleen, ettei Swiftin levyjä enää kelpuutettu Billboardin kantrilistoille.

­Myöhemmin huonoon huutoon joutunut americana-tähti Ryan Adams oli kiistatta varhain oivalluksen äärellä levyttäessään koko albumin uudestaan tunteelliseen sydänmaarock-tyyliin. Tässä kohtaa uskoisin monien korvien höristyneen sille, mitä Swift oikeastaan ajaa takaa. Omieni ainakin. Nyttemmin on käynyt toki ilmi, ettei Swift tarvinnut Adamsia laulujensa ydintä tulkitsemaan.

Voidaanko määritellä hetki, jona Feeniks-lintu nousee siivilleen? Tavallaan voidaan, tavallaan ei. Monen näkökulmasta Swiftin uralla tämä hetki koitti heinäkuussa 2020 Folkloren ilmestyessä. Pinnalta katsoen hänen kahdeksas albuminsa oli selvä irtiotto kaikesta aiemmasta: akustista ilmaisua, narratiivista laulunkirjoittamista, yhteistyökumppaneina The Nationalin Aaron Dessner ja americanan popularisoimisen kärkinimi Jack Antonoff.

Möhikset haltioituivat, mutta syystä: Folklore teki Swiftistä kertaheitolla osan sellaista amerikkalaista traditiota, johon kuuluu nimiä Woody Guthriesta Bruce Springsteenin kautta Conor Oberstiin. Mutta hän myös modernisoi tämän tradition: Folkloren ja sitä vielä samana vuonna seuranneen, ehkä vielä paremman Evermoren biiseissä ja tarinoissa kuuluu HBO- ja Netflix-aikakauden kasvatti, jonka synopsikset Suuriksi Amerikkalaisiksi Tarinoiksi ovat tiukasti tätä päivää. Nyky-Teukka on internet-aikakauden folkmusiikkia, mikä ei lainkaan estä draaman eskaloitumista tai elämää korkeampien tunneaaltojen käsittelyä. Traditio tarvitsee tällaista uusintamista. Eivät drive-in-teattereiden takarivissä pussailut ole enää muuta kuin retroa.

Kuitenkin Folklore vain läväytti ihmisten silmille jotakin, mikä oli ollut jo olemassa. Redin uuden version 30 raidasta saisi helposti kasattua kolmetoistabiisisen, joka tarjoaisi kuulijalle jokseenkin saman Taylor Swiftin kuin Folklore ja Evermore. Revisionismin tunnelmaa näissä uudelleenäänityksissä ei ole. Ei ollut myöskään jo keväällä ilmestyneessä Fearlessin uusintaversiossa: esimerkiksi Fifteen paljastuu ajattomaksi teini-iän tuskaa ja romantiikkaa välittäväksi lauluksi, joka olisi hyvin voitu nimetä klassikoksi jo aikanaan.

Swiftin aikanaan Big Machine -yhtiön kanssa tekemä sopimus oli peräti 12 vuoden mittainen. Yhteistyö päättyi vuoden 2017 Reputation-albumiin, jonka kitkerät tunnelmat ja vähän päälle liimatut elektroniset kolkkoudet eivät jotenkin sovi ”Teukan” persoonaan lainkaan. Moni asia näyttää vaivanneen tähden mieltä näihin aikoihin ja aika yleinen tuntuu olevan käsitys, että levy on hänen heikoimpiaan.

Mutta Feeniks venytteli jo siipiään.

Uuden Universal-levytyssopimuksen ensimmäinen albumimittainen ilmentymä Lover (2019) on paljon optimistisemman ja itsevarmemman artistin täsmäisku pop-kentälle – ja alle vuoden kuluttua siitä alkoi todella tapahtua.

Kyllä koronakin varmasti ”teki Teukan”. Hänen asemassaan oleva artisti ei olisi voinut julkaista kahden kalenterivuoden aikana lähemmäs satakuntaa raitaa uutta tai uudelleen äänitettyä materiaalia normaalin kiertuesyklin ollessa meneillään.

Kiittäkäämme kulkutautia ainakin siitä.

Minäkin olen myöhäisherännäinen. 1989 sai höristämään korvia, Lover diggailemaan, Folklore ja Evermore rakastumaan.

Nykyiseen näkemykseeni mahtuu koko katalogi, vain Reputation ottaa vähän vaikeasti.

Miksi Taylor Swift on minulle tärkeämpi kuin Lady Gaga, Beyoncé tai Adele?

Romanttinen vastaus: hän tuntuu jumalolennolta, joka pystyy mihin tahansa. Silti hän käyttää etuoikeutettuja lähtökohtiaan niin kuin hyvä kuningatar kohtelee alamaisiaan: syytää heidän korviinsa hyvän musiikin hunajaa, ei patsastele ylhäisessä linnassa tai synkeässä luolassa miettimässä seuraavaa sakeaa mestariteostaan, elää ja ihmettelee, laulaa ja soittaa. On muiden yläpuolella, mutta muiden kanssa.

Realistinen vastaus: olen valkoisen angloamerikkalaisen lauluntekijäperinteen kasvatti, ehdollistunut enemmän kirjallisuuteen kuin musiikkiin, enemmän lukemiseen kuin tanssimiseen. Vatvon ihmissuhdeongelmia mieluummin kuin ratkon niitä kyynelehtimällä.

Mutta kyllä meidän kaltaisemmekin tarvitsevat voittamattoman poptähden.

Sellaisen, jonka kanssa voisi istahtaa vaikka valkkarilasilliselle terassilla ja kysyä, että mites se homma All Too Wellin taustalla menikään.

Teukka naurahtaisi all-american-tyyliin ja sanoisi, että se nyt oli sellaista, ei nyt puhuta siitä, katsotaan tulevaisuuteen, eikö olekin nätti päivä.

Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 11/21.

Lisää luettavaa