Teksti: Aki Nuopponen
Yksi musiikkiin liittyvien haastattelujen kliseistä on se, kuinka lähes kaikki muusikot tuntuvat hehkuttavan sitä, miten henkilökohtaisista aiheista he kirjoittavat.
Tuunelan kohdalla tämä ei tunnu lainkaan liioitellulta. Pariisin Kevään kappaleet tuntuvat yhtä usein energisiltä ja voimakkailta kuin haurailta ja herkiltä, mikä tuntuu peilailevan salaperäisesti Tuunelan omaa sielunelämää.
Tarttuessaan sanaan ”henkilökohtainen” Tuunela muuttuu hetkessä jopa epätavallisen mietteliääksi.
– Henkilökohtaisuus… Se on tosi monimuotoinen asia… En edes tiedä mistä aloittaisin, Tuunela empii hetken.
– Olen vähän sellainen ihminen, ettei minulla ole minkäänlaista mielenkiintoa kirjoittaa omasta arkisesta elämästäni ja koristella sitä jotenkin mielenkiintoisemmaksi kuin mitä se oikeasti on. Siksi säveltäessä on mentävä vielä syvemmälle.
– Itselleni henkilökohtainen musiikki ei tarkoita sitä, että kirjoittaisin säveliin tai sanoihin sanasta sanaan päiväkirjaani tai otteita elämäni tapahtumista. Se on mielestäni jotain laajempaa, ja jopa jotain alitajuista. Jotain sellaista, mitä en itsekään ihan täysin säveltäessäni ymmärrä. Se välittömyys musiikissa on tapani käsitellä asioita.
– Ehkä siksi Pariisin Kevään kappaleet ovat kuin unia. Niissä on paljon välähdyksiä ja symboliikkaa todellisuudesta, mutta ne saattavat olla vääristyneitä tai suoristuneita todellisuuteen verrattuna, eikä kaikkea sitä edes voisi selittää millään puhutulla kielellä. Joskus ymmärrän itsekin jonkin oman vanhan sävellykseni vasta vuosikausia myöhemmin.
– Jos luomistyössä onnistuu pitämään järjen poissa tunteen tieltä, voi olla aika varma, että se musiikki koskettaa muitakin. Siinä vaiheessa ei haittaa, vaikka myöhemmin vähän nolottaisikin jokin laulusuoritus tai tuotantoratkaisu.
Unia on tavattu määritellä kahdella tavalla: unissa alitajunta värittää todellisuutta ja unet ovat dialogia oman itsensä kanssa. Molemmat määritelmät kuvastavat harvinaisen hyvin myös Pariisin Kevään musiikkia.
– Sehän se juuri musiikista hienon kokemuksen tekijälleen itselleen tekeekin, että sen kautta pystyy tutustumaan omaan itseensä paremmin, vaikka kyllä minullekin se ”itse” on edelleen aika tuntematon tyyppi, Tuunela hymyilee.
– Enkä tarkoita sitä Arto Tuunelaa, jolla on sosiaaliturvatunnus ja kotiosoite, vaan jotain ihan muuta. Jotain sellaista, kenen kanssa ihminen yrittää tulla sinuiksi koko elämänsä ajan, ja luulenpa että suurin osa siitä prosessista tapahtuu juuri niissä välittömissä unissa, joita ei voi kontrolloida. Siihen samaan voi ainakin yrittää pyrkiä kappaleissaan.
– Siksi Reunan kappaleet ovat yhtä aikaa ristiriitaisia ja harmonisia. Se sisältää aika inhimillistä musiikkia, joka on yhtä aikaa sinut itsensä kanssa ja kärsii silti mutkikkaasta itsetunnosta. Pariisin Kevät on juuri tuolla tavalla minulle itselleni se sisäisen dialogin jatke, jolla pyrin avaamaan niitä solmuja sisälläni tai ainakin oppimaan ymmärtämään niitä.
Tämä on katkelma Soundissa 7/19 julkaistusta haastattelusta. Lue koko artikkeli lehdestä.
