Toimittanut: Asko Alanen
Atomirotta-trio on kiertänyt tiiviisti kuusi vuotta konsertoimassa ympäri Suomea, joten koronakevään keikkakiellot aiheuttivat toistaiseksi pisimmän soittotauon juuri, kun yhtye julkisti neljännen albuminsa.
Yhteistyö kitaristi Rane Raitsikan kanssa alkoi jo Notkean Rotan aikaan, mutta luontevaksi osoittautunut operointi hiphopin ja katurockin genrerajojen yli on IV-levyllä voimistunut tanakaksi yhteiseksi atakiksi. Trion transsi- ja teknovelhon J. Pajulaakson lisäksi studiokokoonpanoa vahvistavat Sami Yaffan bassot, Mike Monroen fonit, Gunnarien Dizzy Reedin koskettimet sekä ex-Queens Of The Stone Age -rumpali Gene Trautmann.
– Herra Raitiovaunulla on sävellyspuolella homma tukevasti hallussa, Mikko ihastelee.
– Muutenkin kimpassa oli kova puhina päällä, kun viime vuoden mittaan levyä kasattiin. Sanoittaminen oli kollektiivinen juttu, jossa Rane alkoi säveltää ja spontaanisti laulaa kertosäkeitä, joissa kiteytyi usein koko kappaleen idea. Minä rakensin säkeistöjen stooreja, ja työjakoa tehtiin siinäkin. Nythän Ranekin laulaa enemmän soolona ja yhdessä kimppaliidejä ja voimastemmoja. Minulle levy on laulun osalta melodisin, mitä olen tehnyt.
– Helkkarin hauskaahan siitä tuli, kun vielä nää Ranen frendit toivat omat oivalluksensa mukaan. Fiilisten suhteen tärkeä oli myös miksaajamme Jyri Riikosen E-Studio Sipoossa, joka on ihan himmeä mesta, ja Jyri hiffasi meidän soundimaailman ihan täysin. Kitarat vedettiin siellä, Rane lauloi osuutensa himastudiossaan Lahdessa ja Jykän kanssa jyystettin mun voksut kasaan pikkupajassamme Stadissa.
– Turussa ehdittiin heittää kenraalit ennen kuin Suomi meni kiinni, loput kevään keikat peruttiin ja nyt vielä kesäkin. Siellä otettiin biisejä heti hyvin haltuun ja hihkuttiin aidosti, kun ne toimivat niin hyvin ja yleisökin oli hyvin mukana.Nyt täytyy tyytyä uusien ideoiden haudutteluun, laulun ja pianonsoiton opetteluun, ja uutta demoakin alkaa tulla taas. Tulee jumppailtua, kun viime kesänä venäytin nivelsiteet crowdsurfailussa ja syksyllä olin oudon klesana jossain flunssassa. Nyt kondis on kovempi kuin koskaan.
Levy, joka tuo mieleen iistimmän Helsingin nuoruusvuodet
The Geto Boys: The Geto Boys
– Public Enemy, N.W.A.… Nopea, vallankumouksellinen räppiryöppy 90-luvun taitteessa kulminoituu Geto Boysiin, joka vei pelin tyrmäävällä vimmalla vielä hurjemmille leveleille. Rick Rubinin soundit ovat kirkkaat ja sanoma selvä – Fuck ’Em! Iski salamana itähelsinkiläiseen tussinäppiteiniin.
Albumi, joka on kestänyt kuuntelua kautta vuosien
Talking Heads: Remain in Light
– Remain in Light tulee klassista ”autiosaaren levy”-kysymystä miettiessä aina heti mieleen. Vajaa 30 vuotta sitten tuli lätty hankittua, vähintään viikoittain soinut siitä lähtien ja metromatkoilla nykyään käytännössä aina. Täydellinen, täysin ehtymätön albumi. Hengitysilmaa.
Holmes-punkbändin kanssa diggailtu levy
Smack: Live Desire
– Istuin 90-luvun lopussa Holmesin rumpupallilla, coverina skulattiin Pass That Bottlea. Muistan illan, kun kaljoiteltiin Smackia kuunnellen, ja kaveri selosti mitä niille kuului silloin. Huhun mukaan Rane Raitsikka eli Losissa kodittomana narkkarina. Vajaat 15 vuotta kului ja puhelin soi…
Notkean Rotan kehitykseen ja kokeiluihin liittyvö albumi
Fred Frith: Speechless
– Pink Floyd löytyi ysärin alussa. Tajunta räjähti ja sukelsin divarien proge-psykedelia-fuusiolaareihin. Notkissämplet tuli sieltä: Zappa, Residents, Gong, Mahavishnu, parhaat friikkailut. Frith valottaa, mitkä maailmat puhuttelivat, toki naitettuna tiukkaan Prince/Clinton-pumppaukseen.
Rane Raitsikan mukanaan tuomaa tavaraa
Rod Stewart: Every Picture Tells a Story
– Käsitys Rod Stewartista nojasi tavaraan, mitä se teki päätettyään Ranea mukaillen ”valloittaa planeetan ja pumpata kaikkia maailman mimmejä.” Hienoja biisejä niissäkin, mutta Ranen tiskijukkaillessa keikkapakussa vanhempi R&B-matsku ja loistava Ronnie Wood/Faces-louhinta tuli tutummaksi.
Levy, joka teki vaikutuksen omaa artistiuttani ajatellen
Red Hot Chili Peppers: Blood Sugar Sex Magic
– Muna sukkaan ja menoks, ei sen kummempaa. Tässä paahtavat ällistyttävät, nälkäiset soittajat, heille vihdoin täydellisen tuottajan (taas Rick Rubin) ohjauksessa uransa huipulla. Kiediksen melodinen rap-flow on parhaimmillaan, eli tällä juuri tällä levyllä on maailman parasta toimittamista.
Tärkeä albumi, jonka teossa olisin halunnut olla mukana
Miles Davis: On the Corner
– Vaikka vain studion nurkassa sihauttelemassa rytmimunaa, samalla ihmetellen, kuinka se täysin käsittämätön ihon alle hiipivä, vinksahtanut universaali groove syntyy, johon johtaja Miles pihauttelee säästellen totuuksiaan. Musiikkia toisesta maailmasta, mutta kuitenkin niin kiinni asfaltissa.
Nopeimmin uutena hankkimani levy
Beck: Odelay
– Odelaysta lähtien hain Beckit ilmestymispäivänä sikana säkissä, enkä koskaan pettynyt. Radioheadin ohella tärkein ysäriartisteista. Molempien tinkimätöntä matkaa on ollut upeaa seurata levy levyltä näihin päiviin saakka ja toivottavasti pitkälle tulevaisuuteen.
Artikkeli on julkaistu Soundissa 5/20.
