”Jou! Mä olen Jufo III, räppään aina epäbiittiin / Siitä huolimatta kuulun Suomen rap-eliittiin / Mutta onneksi on ryhmä aina takanain / koska ilman ryhmää olisin mä kotipoika vain.”
Näillä säkeillä alkaa keväällä 1990 ilmestynyt albumi, joka on IFPIn tilastojen mukaan myynyt 86 885 kappaletta ja josta tuli oman ikäluokkani keskeisin pop-sukupolvikokemus. Joillekin hieman käänteinenkin sellainen: vuosituhannen vaihteen orastavan suomirap-buumin aikoina sai usein kuulla artistien ja fanien lausuvan, miten Raptorin esikoisalbumi Moe! pilasi suomirapin vuosiksi, teki siitä huumorimusiikkia.
Hoppipäiden närkästys rap-käsitteen omimisesta on sikäli oikeutettua, että Raptori viljeli sitä nimestään lähtien paljon, mutta ei oikeastaan assosioidu varsinaiseen sen ajan hiphop-musiikkiin. Kuitenkaan Raptori ei tehnyt ”huumorimusiikkia”. Se teki nokkelaa, ajan hermolla olevaa tanssipopmusiikkia. Joku sanoi joskus, että 90-luku suomalaisessa popissa alkoi Moe!-levyn myötä, ja tähän on vaikea lisätä muuta kuin että valitetettavasti se nimenomainen 90-luku melkeinpä kuoli Raptorin lopettaessa heti vuonna 1991.
Minä ja ryhmä ei ole Raptorin yleisölle esitellyt julkaisu – ennen albumia ilmestyneet singlet olivat pohjustaneet yhtyeen suosion –, mutta debyyttilevyn piikkipaikalla ja sanoituksensa puolesta se on silti manifesti. Monelle ikäiselleni kuuntelijalle se on määritellyt persoonallisuuksista koostuvan ja toisilleen vittuilevan, mutta silti yhtä pitävän poikapuolisen kaveriporukan dynamiikan ikonisin säkein.
”Izmo on meistä vanhin ja rumin / Hän tietää taiat nahkan, ruoskan ja kumin / Ei koskaan pidä päässänsä baseball-lätsää / Ei osaa soittaa syntsaa ja huonosti skrätsää / Peppe fiksaa ilman liksaa ja keikkadösää ajaa / muuten hyvä jätkä mutta pituudeltaan vajaa / Silloin tällöin tarvitsemme myös laulajaa / Silloin kuvaan astuu Kaivo eikä riemul ole rajaa / Kaivon ääni on heleä ja vakaa / Pelastusrengas on omasta takaa / Itse sen sijaan olen täydellinen / Ainakaan mitään vikaa löydä en.”
Nämä säkeet paljastavat, että Raptori todella oli klassinen rap-posse, joskin Hyvinkäälle siirretty sellainen. Ne paljastavat myös sen, miksi yhtyeestä tuli hetkellisesti niin suosittu varsinkin kehittyvien maakuntien Suomessa. Tietysti suosio edellytti myös tarttuvia kappaleita ja nokkelia riimejä.
Raptori teki inklusiivista musiikkia, pillurallimusiikkia. Ryhmäytymisen käsitteistö on lavennettavissa underground-piireihin, mutta ilmaisun estetiikka oli pop ja juntti. Periaatteessa kyse on päivitetystä Sleepy Sleepersistä.
Minulle Minä ja ryhmä on ehkä ennen kaikkea sosiologinen lausunto. Tutkija Eeva-Maria Grekula onkin peilannut tätä ja eräitä muita Raptori-tekstejä vuonna 2017 julkaistussa artikkelissaan sosiologian klassikkoon Georg Simmeliin. Grekula toteaa: ”Yhteiskunta vaikuttaa koostuvan niin kuin sen jokainen jäsen olisi täyttämässä ennalta määrättyä ja silti luonnollista tehtäväänsä kokonaisuudessa. Tavallaan yhteiskunta tarjoaa paikan, jonka periaatteessa monet voivat ottaa omakseen. Yksilön velvollisuus on löytää oma tehtävänsä muiden joukossa.”
Tästä näkökulmasta Raptorin kappale selittää paitsi yhtyeen omaa sisäistä dynamiikkaa – ainakin siinä muodossa kuin he ovat sen halunneet läpällä esitellä – myös kuulijan, esimerkiksi kaltaiseni 12-vuotiaan, paikkaa luokkayhteisön kaltaisessa ”mikroyhteiskunnassa”. Olinko minä Izmo, Peppe, Kaivo vaiko peräti Jufo? (Halusin tietysti olla nimenomaan Jufo, mastermind joka pääsee sanelemaan muiden roolit ja olemaan itse täydellinen, ironisesti mutta kuitenkin.)
Musiikillisesti Minä ja ryhmä, kuten monet muutkin Raptori-klassikot, rakentuu suoristetun italohousen ja nopeatempoisen huutoräppäyksen pohjalle. Taustavoimien huutamia säkeistönloppuja tarvitaan ehkä ihan fyysisistä syistä, mutta samalla ne vahvistavat positiivista jengivibaa siinä missä sekavat välihöpinät venäläisistä sosiaalidemokraateistakin.
Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 11/21.
