Lentäjän pojasta yksi kysymys. Kirjailija Pontus Purokuru kirjoittaa esseekokoelmassaan Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi tuosta hitistäsi. Hänestä se edustaa 1980-luvun nousukausioptimismia parhaimmillaan: vilpitöntä uskoa siihen, miten ”pojasta polvi paranee”, ja taivaassa tosiaan on ”ovi miltei mahdottomaan”. Biisin vastakohtana toimii Anssi Kelan 1972: itseironinen laulu sukupolvesta, joka valmistui lamaan. Mitä mieltä olet tällaisista tulkinnoista?
”Hahaa, no tosi vaikea on tuohon sanoa mitään! Tai siis, en mä ole itse sitä koskaan noin ajatellut… Enpä mä kyllä muutenkaan koskaan mieti, mitä mun biisit takoittaa. Mutta tietenkin oon hirveän iloinen tuollaisesta tulkinnasta! Parempi antaa muiden tulkita, kun itse en osaa sanoa juuta enkä jaata.”
Miten lauluntekijäpersoonasi lopulta syntyi Broadcastin jälkeen? Vertauskuvallisesti: miten kasarin pikkutakki vaihtui ysärin villapaitaan?
”Alun perin halusin tehdä biisejä suomeksi, koska tiesin, että ei kukaan kuuntele englanninkielisiä tekstejä yhtä tarkkaan. Ja minä kuitenkin suhtauduin niihinkin vakavuudella. Olihan se aluksi todella vaikeaa ja tuskaisaa, mutta toisella, eli Lentäjän poika -levyllä, löysin oman tekotapani.”
”Heureka-oivallus oli varmaankin biisi Retki meren rantaan. Sen myötä huomasin, että teksti voi soljua ja poukkoilla miten vain. Ei tarvitsekaan mietitä niin tarkkaan, miten säkeistöt menevät. Voi olla sisä- tai alkuriimejä, tai ei riimejä lainkaan!”
”Nykyään voin tehdä tekstin rakenteen ihan tarkoituksellakin epäloogiseksi. Tärkeintä on, että teksti soljuu. Koen olevani onnistunut, jos teen riimittömän kappaleen, eikä kuulija edes tajua, että riimit puuttuvat.”
Biiseissäsi on aina ollut liikkeelle lähtemisen ja muista maailmoista haaveilemisen meininki. Jo Broadcastin Pacificissa haaveillaan Tyynen valtameren maisemista loskaHelsingissä. Sitten mukaan tulivat Pariisi, Rooma, Rhône, Livorno, äitelät Ranskan tammikuut… Franko-italialainen maailma toistuu teksteissäsi usein. Te vietitte vaimosi Lissun ja poikasi Joonathanin kanssa niissä maisemissa liki kolme vuotta, ja näitte asioita, joita normaali suomalainen ei noissa maissa koskaan näe. Onko tuo maailma loputon muistojen aarrearkku, josta ammentaa yhä uudelleen?
”Ehkä se on maisemien ja tunnelmien aarrearkku. Kyse on myös siitä, että haluan nimenomaan asemoida biisin johonkin tiettyyn paikkaan. Tarkoitan, että jos saman tarinan asemoi Pariisiin, niin on se lopulta ihan eri juttu kuin että jos asiat tapahtuisivat jossain Seinäjoella! Jos joissakin kappaleissani seikkaillaan vaikka Pariisi–Rooma–Berliini-akselilla, niin onhan se tekstin haikeusaspekti aivan eri!”
”On kerrottava yksi tilanne tuolta Ranskan-reissulta, jolloin koin aivan mielettömän onnen ja haikeuden tunteen: oli jouluaatonaatto, ja istuin joen päällä olevassa pizzeriassa. Oli todella harmaata, hämärää ja vetistä, ja olin koko pizzerian ainut asiakas. Siinä sitten istuskelin Koffin purjehdustakki päällä jossain Ranskassa, odottelin pizzoja, ja koin olevani niin onnellisesti irrallaan muusta maailmasta sillä hetkellä! Vieläkin nousee karvat pystyyn, kun ajattelen sitä hetkeä.”
Entäs sitten toinen suosikkimaisemasi, synnyinpaikkasi Vantaa? Minusta Vantaa on sellainen pääkaupunkiseudun sivustakatsoja, jossa on paljon avaraa ja tyhjää tilaa, sekä ne valtavat kehätiet ja lentokenttä, joka korostavat paikan romanttista ohimenevyyden tunnelmaa. Se on tunne, joka on läsnä myös sinun musiikissasi.
”No just siksi mä tykkään Vantaasta! Vantaalaiset eivät saa nyt loukkaantua, mutta mielestäni Vantaa on tavallisuuden huipentuma. Siinä kiteytyy koko Suomi: se on yhtä aikaa maaseutua ja kaupunkia. Se on Helsingin kupeessa oleva ikuinen altavastaaja, ja siinä on jotain mahtavalla tavalla murheellista ja kaihoisaa. Se muuttuu lopulta yleväksi!”
”Koen, että Vantaa on työtä tekevien ihmisten paikka. Sellaisten, jotka eivät tavoittele kuuta, vaan tekevät työnsä, elävät elämänsä ja hoitavat perheensä kunnolla, ja sitten kuolevat pois. Sellaisessa pyyteettömässä tsempissä on mielestäni elämän kauneus. Ehkä siinä on jotain sellaista perinteistä suomalaista mieskuvaakin – että ei tartte tulla auttamaan. Mutta haluan ajatella sen hyvällä! Mielestäni Vantaa on Suomen New Jersey!”
Mutta Edu Kettunen ei taida olla Suomen Bruce Springsteen?
”Heh, no joo, ei! Vaikka kyllä mä diggaan Brucesta. Etenkin Nebraska ja The Ghost Of Tom Joad ovat saatanan hyviä levyjä. The River myös!”
”Brucestakin pitää kertoa hauska juttu: tuossa joskus satuin kuulemaan radiosta jonkun biisin. Mietin, että mikäs hitto tämä on… Tämähän taitaa olla mun biisi, mutta mikä niistä? Ja sitten Bruce alkaa laulaa I’m On Firea! Voitko kuvitella, luulin Bruce Springsteenin biisiä omakseni! Mutta siinä on kyllä samanlainen intro kuin jossain mun biisissä!”
Vantaalta sitten mielikuvituskylääsi Välkkylään. Olet luonut oman yhteisön, jossa elää erikoista mutta rentoa porukkaa, ja laulat välkkyläläisistä usein biiseissäsikin. Olet sanonut, että Välkkylässä on vähän vanhaa kotipitäjääsi Perniötä sekä äitisi boheemia sukua. Silti muutit pois Perniöstä ja vanhempiesi eron myötä jouduit etäälle myös äitisi suvusta. Onko Välkkylän syntyminen vaatinut sitä, että olet joutunut itsellesi tärkeistä paikoista vähän etäälle?
”Välkkylä on olemassa oleva maisema, jonka olen päässäni buustannut. Eli olen noista todellisuuden paikoista ottanut kaikki ne hyvät puolet, ja luonut päässäni niistä utopian, josta tuli vähän eksentrinen ja absurdikin maailma!”
”Ja kyllähän me sen Ranskan-reissun jälkeenkin palattiin tälle seudulle, aluksi Kiskoon ja sitten Kemiöön. Molemmat ovat Perniön naapuripitäjiä. Ja alun perin muutin Helsingistä tänne suunnalle, koska äitini suku on Salosta päin. Lapsena vietin paljon kesiä Salossa ja Muurlassa.”
Ohikiitävän haikeuden ohella lauluissasi toistuu tietty kokonaisvaltainen pienuus, sellainen ihmettely muuttuvan maailman edessä. Muutaman vuoden takainen levysikin oli nimeltään Kadonnut maailma. Miten ympäröivän maailman muutos on vaikuttanut lauluntekoosi?
”Tuotakin on vaikea sanoa… Perusteemani ovat olleet aina aika samoja. Mutta yksi suuri muutos, mikä meiltä jäi ihan kokonaan näkemättä, oli 1990-luvun alun lama. Me emme Ranskassa ollessamme tienneet siitä oikeastaan mitään! Elimme niin sivussa yhteiskunnasta kuin mahdollista. Emme edes tajunneet, mikä tilanne Suomessa oli.”
”Mua on muuttanut biisintekijänä se, että nykyään voin tehdä musaa radiosoitosta piittaamatta. 1980-luvulla sitä piti miettiä enemmän, ja toki nykyäänkin silloin, kun tekee muille biisejä. Mutta en tee sitäkään enää niin paljoa.”
Entäs laulujesi mies tai ihmiskuva? Sehän on aika jäyhä, tavallaan vanhanaikainenkin. Huoltoasemilla rekkamies vetää kahvia ja lenkkimakkaraa likaisissa haalareissa. Silitetty pöytäliina kertoo siitä, että nainen on livahtanut talouteen. Paljonko olet näitä miettinyt?
”No en minä ehkä niitäkään niin paljoa… Enemmän mietin sitä, että laulujeni hahmot voivat olla ehkä ulkoisesti rujoja, mutta se antaa tilaa heidän sisäiselle maailmalleen. Se kaikki tulee mun suuresta kunnioituksesta noita ihmisiä kohtaan, sellaiset perusduunarit on todella lähellä mun sydäntä. Jos en olisi poppari, niin varmaan kuuluisin niihin ihmisiin. Mutta valitettavasti osaan tehdä vain lauluja – vaikka siis olen ihan tavallinen tallaaja minäkin!”
Teksti: Mikael Mattila
Lue koko haastattelu Soundista 7/21.
