Marco Hietala, Esa Holopainen, Hiili Hiilesmaa ja Nino Laurenne kertovat…
On se aika vuodesta, jolloin mietitään syksyn opintoja. Ja rankkaahan se olisi, jos oppisi soittamaan opiskelun ohessa rockia ja saisi levytyssopimuksen ja pääsisi kiertämään maailmaa ja tulisi uudeksi Ville Valoksi.
Ja musiikkia opettavista laitoksista Suomessa ei ole pula. On musiikkilukioita, on musiikkiopistoja, on bändikouluja, on yksityisopettajia ja on dvd-kursseja, joilla maailmankuulut kitaristit neuvovat omat niksinsä.
Mutta tarvitseeko rockin soittaja koulutusta? Onko mitään hyötyä, jos hallitsee musiikinteorian alkeet?
Soundi kysyi asiaa neljältä pitkän linjan ammattilaiselta.
MARCO HIETALA:
Rockissa meininki on tärkeintä
Marco Hietala on Nightwishin ja Tarotin laulava basisti, joka on kysytty vierailija moniin projekteihinkin. Hän on käynyt kitara-, basso-, laulu- ja klassisen kitaran tunneilla
ja opiskellut musiikkiteoriaa Oulunkylän Pop ja jazz -konservatoriossa. Marco sanoo, että hänellä on myös tietyllä tapaa kriittinen suhtautuminen koulutukseen.
– Suurimpana ongelmana näen perinteisen musakasvatuksen, että lapsille haetaan harrastusta ja ne lähetetään jonnekin pianokouluun, että huvittaisiko sinua. Sitten luetaan nuottivihkoja ja opiskellaan niitä, ja ne oppii soittamaan välttävästi tai jotkut jopa hyvinkin, mutta se voi myöskin hyvin helposti tappaa kyvyn luoda juttuja itse.
– Itse kävin jonkin aikaa pianotunneilla 9-vuotiaasta eteenpäin. Siitä ei tullut mitään. Tykkäsin hakkailla pianolla itsekseni kaikkea, mutta opetus oli kansanopistotyyppistä nuotinlukutoimintaa, joka ei missään vaiheessa sytyttänyt. Jos opettaja olisi tajunnut ruveta esittelemään minulle Jerry Lee Lewisin tyyliä, tilanne voisi olla aivan toinen. Mutta ei, siellä soitettiin ”pilviä päin käymme näin”. Ei kiinnostanut pätkääkään. Jälkeenpäin on kuitenkin huomannut, että siitä on ollut hyötyä biisien säveltämisessä, että oppi millä lailla asteikko menee ja mitä harmonioita se pitää sisällään.
– Aika usein olen huomannut, että ihmiset on saaneet parhaan kipinän soittamiseensa aloittamalla tyhjästä, ihan itse räpläilemällä instrumentteja. Niin minäkin tein, pieksin faijan akustisia kitaroita siihen malliin, ettei ne olleet sen jälkeen enää hirveän hyvässä kondiksessa. Siitä on kaivanut alkulähtökohdan ja kipinän koko hommaan. Siinä vaiheessa kun on oppinut kuuntelemaan juttuja, löytämään simppeleitä riffejä ja muuta, on sitten lähtenyt hakemaan tunneilla lisäjuttuja siihen.
– Teorian perusteiden hallitseminen voi antaa sulle rohkeuden lähteä käyttämään instrumenttia, sanotaan niin kuin syömään voiveitsellä. Ymmärrät että mahdollisuuksia on paljon. Ne jutut on myös tavallaan kahle. Opetetaan että musassa on tiettyjä sääntöjä ja lainalaisuuksia. Loppujen lopuksi jos me puhutaan rockmusasta, se perustuu hyvin paljon siihen että sääntöjä rikotaan niin paljon kuin huvittaa. Onhan se tietysti on nasta kuunnella, kun jotkut jäbät rakentaa klassisen teoreeman periaatteella ja laittaa kivan kitarastemman tuohon noin, mutta pitkän päälle se on puuduttavaa. Rockmusassa on suolana se että välillä mennään pehmeämmin ja välillä riivitään kunnolla.
– Kyllähän teorian tietämys nopeuttaa joskus studiotyöskentelyä. Kun ollaan tehty näitä Raskas Joulu tai Northern Kings -juttuja, äänittäjänä on ollut Erkka Korhonen. Se tietää teoriasta paljon ja sen kanssa pystyy puhumaan tyyliin ”tuossa toimii kvartti paremmin kuin terssi”. Se selvittää asioita helvetin paljon nopeammin kuin että lähdetään katsomaan kitaran kaulalta, että laula tällainen melodia.
– Mutta pitää myös olla valmis murentamaan kaikki säännöt ja lainalaisuudet, mitä on opetettu. Jos sä pystyt rikkomaan ne säännöt ihan silloin kun siltä tuntuu, silloin teorian hallitsemisesta ei ole haittaa. Mutta jos ajattelet, että näin ei voi tehdä, ei synny rockia. Sitten vedetään suoraan sanoen ulkokultaista paskaa.
– Onhan sitä itsekin tullut treenattua paljon, ja edelleenkin soittelee hyvin paljon ja treenailee lauluja. Olennaisimmat jutut on kuitenkin siinä että katsotaan mikä on biisi, minkälainen teksti, mikä on se meininki. Tekniset itseisarvot on yliarvostettuja. Mutta useampien instrumenttien hallitsemisesta on hyötyä. Jo pelkästään biisin kirjoittaminen ja sovitusten kelaileminen päässä helpottuu huomattavasti, jos on joskus naputellut pikkaisen rummuilla perusbiittiä ja tietää vähän siitä, minkälaisia fillejä ihminen voi luonnollisesti soittaa.
ESA HOLOPAINEN:
Kitaristiksi ei tulla sooloilla
Esa Holopainen on Amorphiksen kitaristi, säveltäjä ja perustajajäsen. Hän on myös töissä soitinliikkeessä. Nuorempana Esa kävi soittotunneilla ja myöhemmin hän opiskeli jonkin aikaa Oulunkylän Pop ja jazz -konservatoriossa, mutta kun Amorphiksen toinen levy ilmestyi ja keikkatahti kiihtyi, aikaa ei enää riittänyt opiskeluun.
– Teoria on minulla periaatteessa hallinnassa. Kyllä mä pystyn lukemaan, mutta sillä taidolla on vähemmän käyttöä. Tärkeintä on perusteet. Vaikka soittaa mitä rockia tai punkkia, on hyvä tuntea musiikin perusteet.
– Musiikkia opiskellessa olisi hienointa löytää hyvä soitonopettaja, joka osaisi opastaa mielekkäästi ja jonka kanssa kemiat olisi samalla aaltopituudella. Tuollainen mentori olisi opettajana ensiarvoisen tärkeä. Sellainen saattaa antaa paljon enemmän kuin perusopistotason ihminen, joka kertoo kaiken niin kuin kirjassa sanotaan ja lyö kuivat oppikirjat eteen että treenaa siitä. Se latistaa soittoinnostuksen.
– Sekin latistaa, jos vanhemmat yrittää johdattaa skidit soittamaan jotain tiettyä soitinta. Minäkin olen yrittänyt kovasti kysellä omalta poitsulta, että rupeaisitko soittamaan kitaraa, mä voin näyttää heti pari sointua. Se vaan toteaa että mä osaan jo soittaa, en mä nyt jaksa. En mä ala sitä patistaa. Jos se sitten haluaakin vaikka nakutella jotain rytmimunaa tai mitä lie, niin valitsee sitten sen. Pääasia että se on itsestä miellyttävää.
– Kun puuhaa soittimien kanssa ammatikseen, on huomannut miten huimaa osaaminen on nykyään. 16–17 -vuotiaat alkaa olla jo virtuoositasoa. Tietysti tänä päivänä on myös opettajia, jotka pystyy heti alkuun jalostamaan siihen, mihin soittotaitoa tarvitaan. Ei täydy välttämättä lähteä peruskuivan kaavan kautta. Ja nuorilla soittajilla on paljon intohimoa. Kaikki on nykyään helpompaa. Soitinpuolellakin on paljon vaihtoehtoja, eikä soittaminen kangistu enää kaavoihin. 80-luvun loppupuolella oli harvassa sellaiset opettajat, ketkä oikeasti sisäisti, mitä tämä kundi haluaa tehdä ja mihin se mahdollisesti tulee menemään.
– Mä veikkaan, että yksi suuri ja tärkeä tekijä nykyisessä osaamisessa on se, että bändikouluja on tullut enemmän. Opetetaan pienestä pitäen soittamaan kimpassa ja kuuntelemaan toisia. Ainakin itselle oma bändi on ollut kaikista kallisarvoisin musiikkikoulu. Sä aina opit uutta toisilta soittajilta, ja se informaation jakaminen on tosi tärkeää.
– On hyvä tietää ainakin rytmeistä jos on kitaristi. Ei voi tulla kitaristiksi jos haluaa vain soittaa sooloja. Kyllä rytmiikka pitää omaksua, että pystyy sisäistämään musiikin ja tietää mitä soittaa. Mä itse olen myös sellainen kotikosketinsoittaja-basisti. Mulla on basso ja koskettimet käytössä lähinnä silloin kun demotan himassa juttuja. Osaan tehdä niillä musiikkia, vaikka en olekaan kummankaan instrumentin virtuoosi. Joskus joku biisi saattaa lähteä ihan siitä että pomputtelee bassoa.
– Nuoruuden into on nuorilla bändeillä sitä että laitetaan riffejä toistensa perään ja katsotaan mitä tulee. Mutta olisi tärkeää että bändissä olisi edes yksi, joka osaa sovittaa biisejä. Ja tavallisestihan joka bändissä on aina yksi sellainenkin soittaja, jota kiinnostaa tekniikka ja nykyään tietysti softat ja muut. Yleensä nuo hommat sattuu kosketinsoittajille, koska pianon tai koskettimien opiskelu on teoriapitoista ja siinä käydään sovituksiakin läpi.
HIILI HIILESMAA:
Viinakassit vaihtuvat nuottivihkoihin
Hiili Hiilesmaa on tuottanut esimerkiksi HIMin, The 69 Eyesin, Lordin, Apocalyptican ja Negativen julkaisuja. Nykyään hän on The Skreppersin laulaja ja KYPCK:n rumpali. Hän on ottanut kouluaikana kitara- ja pianotunteja, ja myöhemmin hän on opiskellut laulua.
– Mä olin varmaan 12-vuotias ottaessani kitaratunteja. Olin varmaan vähän liian rock sille opettajalle, koska en suostunut ostamaan akustista kitaraa vaan mulla oli sähkis. Meni napit vastakkain ja rupesin lintsaamaan, vaikka mutsi ja faija maksoi kurssia. Laulutunteja otin kun rupesin tekemään näitä duuneja enemmän. Halusin perehtyä, minkälaista se laulaminen oikeesti on, ja siitä on ollut tosi paljon hyötyä Skreppersissä. Ja kyllä tuotantopuolellakin on hyvä, että on jotain koulutusta.
– Kun nuorien bändien kanssa on tekemisissä, on selkeästi havaittavissa, että viinakassit on vaihtuneet nuottivihkoihin. Kun itse aloitti, studioon mennessä dokaaminen kulki käsi kädessä musisoinnin kanssa. Nyt on poikkeuksellista, jos joku on kännissä studiossa. Kokonaisuutena hommat myös hoidetaan ammattimaisemmin.
– Bändissä syntyy paras cocktail, jos osa porukasta hallitsee musiikin teoriaa. Rumpali voi olla vaikka kuinka eläin joka juo naulakossua ja pamputtaa hulluna kannujaan. Laulaja voi hoitaa muijat, näyttää hyvältä ja omata luontaisesti hyvän lauluäänen. Mutta nämä jotka soittaa sävelellisiä instrumentteja, kitaristit, kosketinsoittajat ja basistit, voisivat mielellään osata teoriaa. Ei tarvitse näyttää kädestä pitäen, että toi kolmas piste vasemmalta, paina siitä, vaan voi sanoa että vedä C:stä. Varsinkin jos ruvetaan tekemään taustalauluja ja pitää vaikka vaihtaa sävellajia, siitä on hyötyä.
– Aloitteleville bändeille rockräjähdys saattaa kyllä syntyä ilman opiskeluakin. On vaan niin hirveä into ja energia, ja kaikki menee samaan liukuun, että siitä tulee hyvä soppa. Mutta pitkässä juoksussa sellaiset bändit alkaa helposti toistaa itseään. Niillä ei ole työkaluja, kun pitäisi laajentaa ilmaisua ja kehittyä. Jos ei osata teoriaa, aletaan vetää samoja biisejä samalta pohjalta.
– Mutta kyllä bändissä tarvitaan visionääriäkin, joka ei ole sen takia johtohahmo, että se olisi muita taitavampi. Pitää olla näkemystä ja tyylitajua, eikä siinä välttämättä kysytä musiikillisia taitoja. Jos bändissä osa osaa juttuja ja osa ei, siitä tulee parhaimmillaan hyvää vastavoimaisuutta ja ehkä kiistelyä. Siitä syntyy energiaa, ja ne taitavimmat muuttaa sen sitten polttoaineeksi. Jos on sellainen bändi, jossa kaikki on opiskelleet musiikkia, se säväyttää harvoin. Rock perustuu siihen, että joku naapurinpoika tai kuka tahansa meistä nostetaan jalustalle, kun sillä on niin kova meno.
– Yleisö saattaa kokea liian elitistisenä tai snobimaisena, jos kaikki soittaa niin saatanan hyvin että se menee yli hilseen. Eli suomeksi sanottuna se ei rokkaa.
– Nykyään on helppo saada opetusta musiikkiin ja nyt on näitä rockbändikoulujakin. Niissähän lähdetään siitä, että opetellaan soittamaan soitinta rockhengessä. Mun aikana sellaisia ei ollut. Ja on persoonakysymyskin, miten helposti on ohjailtavissa. Jos olet tosi nöyrä tyyppi, saatat tehdä liikaa kaikki asiat oppikirjan mukaan. Taitavimmat vaan soveltaa! Ala-asteella oli niitä lettipäisiä tyttöjä, jotka oli joka aineessa hyviä ja ne soitti upeasti pianoa ja opettajat oli haltioissaan. Sitten tuli välitunti ja jäätiin jätkien kanssa maleksimaan luokkaan. Joku kaveri rupesi hakkaamaan eläimenä rumpuja, ja mä muistan että se oli eka ja viimeinen kerta, kun on tullut paskat housuun naama virneessä.
– Jos opettelee rockin soittamista, on hyvä jos tietää hieman myös muista instrumenteista. Varsinkin rummut on hyvä soitin kitaristeille ja basisteille. Itsekin kun on ollut Skreppers-laulajana ja sitten taas rumpalina vaikka Road Crewssa, tajuaa eri roolit ja bändityöskentely on jouheampaa. Kyllä siitä on hyötyä, että on jonkinlainen tuntuma kaverinkin soittimeen. Tuottajana taas ei tarvitse olla virtuoosi tai mestari millään yksittäisellä saralla, mutta pitää tietää mahdollisimman monesta asiasta jonkin verran. Siitä syntyy sellainen tuottajan puku.
NINO LAURANNE: Rock on fiilishommaa
Nino Laurenne on laulanut ja soittanut kitaraa Antidote-yhtyeessä, ja nykyään hänet tunnetaan Thunderstonen kitaristina ja säveltäjänä. Nino toimii myös Sonic Pump -studion studiopäällikkönä ja tuottajana. Hän on tuottanut esimerkiksi Lordia ja Ari Koivusta, jolle hän on myös kirjoittanut biisejä. Nino ei ole koskaan opiskellut musiikkia.
– Kyllähän minulla on koko ajan vakaa aikomus alkaa opiskella. Hyvä ystäväni ja kollegani Pasi Heikkilä on kirjoittanut musiikinteorian opiskelun alkeet, ja mä olen sivulla kuusi tällä hetkellä. Kyllä mä meinaan vielä ihan varmasti ottaa alkeet haltuun. Kitaratunneilla olen käynyt kerran. Timo Tolkki antoi minulle yhden tunnin kun olin 16-vuotias.
– Ei se ole haitannut soittamista, että en hallitse teoriaa. Mutta kyllä se helpottaisi joissain tilanteissa, esimerkiksi löytämään harmonioita. Kun rakentelee Isoja stemmaköörejä, niissä menee ehkä enemmän aikaa kokeiluun, mutta toisaalta sitäkin kautta löytyy välillä vahingossa tosi makeita juttuja. Ei teorian puutteet ole kuitenkaan estänyt minua tekemästä biisejä ja olemasta tuottaja.
– Jos teoriaan uppoutuu liiaksi, siitä voi olla haittaakin. Olen kuullut tällaisia tapauksia, että ”noin ei voi tehdä”. Helvetti, kyllähän mitä tahansa voi tehdä. Sellaistakin läppää että ”toi on sävelletty väärin” kuulee välillä, puoleksi tosissaan ja puoliksi vitsinä.
– Minusta tuntuu, että nykyään jokainen nuorempi muusikko osaa jonkin verran musiikin teoriaa tai ainakin perushommat. Heikkilän Pasi kertoi, että jenkeissä opetetaan jo peruskoulussa musiikin teorian alkeet. Mä muistan musiikkitunneilta vain sen loppuun räityn saastaisen nokkahuilun, johon piti puhallella. Ei silloin ollut mitään tietoa musiikin teoriasta.
– Itse soitan kitaraa ja tietysti bassoa. Oli mulla joskus skidinä pikku rumpusettikin, mutta eiköhän kaikilla ollut. Tuntui että kaikki halusi ensin hakata jotain. Pianon tai koskettimien soittaminen helpottaisi teorian opiskelemista, mutta tuskinpa mä alan opetella niitä. Töissä ja bändissä menen useimmiten fiilispohjalta, ja fiilishommaahan rock on. Se paikkaa tosi paljon koulutuksen puutetta. Mutta kyllä täytyy sanoa, että jos saisin valita uudelleen niin kyllä mä olisin aikanaan opiskellut alkeet. Onneksi se ei ole vieläkään myöhäistä! Nyt ollaan jo sivulla kuusi!
– Minähän olen tehnyt Pasi Heikkilän kanssa kimpassa pari biisiä Ari Koivuselle. Pasi on musiikinteorian opettaja ja minä olen mukana taas ihan fiilispohjalta, mutta meille kimpassa biisien kirjoittaminen on ihan mahtavaa hommaa. Ei siinä tarvitse miettiä, onko tämä teoreettisesti oikein. Ei Thunderstonessakaan kukaan puhu teoriasta mitään kun teemme biisejä. Meidän uusi kiipparimies on vallan innokas teoriamies ja välillä kun se aukaisee suunsa, joutuu sanomaan että hys hys, nyt puhut sellaista kieltä mitä tässä huoneessa kaikki ei välttämättä ymmärrä.