Taide on miekkani! Haastattelussa vuoden kiinnostavin suomalaisyhtye Ruusut, jolta ei itsevarmuutta puutu

18.9.2018 11:13

Teksti: Mikael Mattila

Kun istuu samaan pöytään Suomen tämän hetken kohutuimman uuden yhtyeen kanssa, on vaikea saada suunvuoroa. Ringa Manner, Alpo Nummelin ja Samuli Kukkola suorastaan kilpailevat keskenään siitä, kuka linjaa yhtyeen suulla kaikkein ponnekkaimmin.

Miikka Koivisto on kuumeessa ja täten läsnä vain hengessä, mutta keskustelu on tarpeeksi levotonta myös ilman häntä: jokaista kysymystä seuraa reilun vartin mittainen innostunut keskustelu, joka poukkoilee ja assosioi yhtä vapaasti kuin yhtyeen musiikki.

Se on hyvä. Pelkästä keskustelusta aistii, että tämä Tupun, Hupun ja Lupun lailla lauseitaan täydentävä kolmikko on voimiensa tunnossa.

– Varmaan mikään meidän aiemmista bändeistä ei ole aiheuttanut tällaista, Ringa Manner intoilee uuden yhtyeensä vastaanotosta.

”Me ollaan kaikki vähän nössöjä tyyppejä. Ruusujen yhteydessä meille kuitenkin tulee tällainen itsevarmuus, joka tuntuu ainakin henkilökohtaisesti tosi tarpeelliselta.” – Samuli Kukkola

Innolle on syynsä. Ruusuja on kehuttu kotimaisessa popmediassa harvinaislaatuisella hurmiolla: Aamulehden mielestä se on ”kekseliäintä musiikkia, mitä Suomessa tehdään” ja Helsingin Sanomat laski bändin ”vuosikymmenen keskeisimmiksi ja omaperäisimmiksi”. MTV:n mielestä Ruusut on ”raikkainta suomalaista musiikkia aikoihin”.

Bändi itse on vastannut kehuihin terveellä itsetunnolla.

– Kaikki on mennyt niin kuin on toivottu, eikä se tavallaan ole tuntunut yllättävältä, Kukkola lausui taannoin Ylen haastattelussa.

– Me ollaan kaikki vähän nössöjä tyyppejä. Ruusujen yhteydessä meille kuitenkin tulee tällainen itsevarmuus, joka tuntuu ainakin henkilökohtaisesti tosi tarpeelliselta, hän jatkaa ajatustaan Soundille.

– Taide on miekkani, Alpo Nummelin lausahtaa juhlallisesti.

Puheet ovat kovia, mutta niin ovat taustatkin. Ruusut on tietokirjaesimerkki niin sanotusta superbändistä eli yhtyeestä, jonka jäsenet ovat jo ennalta rutinoituneita lukuisista musiikkiprojekteista.

Ringa Mannerilla on sooloprojekti The Hearing ja rockbändi Pintandwefall. Nummelin laulaa ja soittaa synaa muun muassa Citymanissa ja iskee rumpusatsia ainakin Eleanoora Rosenholmissa. Miikka Koivisto on tehnyt vuosien työn Disco Ensemblessä, ja Kukkola on häärinyt Mannerin kanssa ainakin Franzeninkatu 177:ssa ja Solano + Profettesissa.

Ruusujen esikoisalbumin on tuottanut Rubikista kannuksensa hankkinut Artturi Taira. Hän ja Miikka Koivisto puolestaan muodostavat Normal Life -duon, jonka alkuvuodesta ilmestynyt debyyttilevy on eräänlainen avain myös Ruusujen ilmaisuun.

Sen soundissa on samankaltaista painostavaa bassopoljentoa, epileptisesti sykkiviä trance-synia ja dramaattisia melodioita kuin Ruusuilla. Ruusujen maailmassa tuo kaikki vain on vieläkin värikkäämpää, yllättävämpää ja tarttuvampaa.

Albumi tuntuu hetkittäin aikuisille tarkoitetulta lastenohjelmalta, jossa rakkauden ilmaisut puetaan surrealistisiin eläinmetaforiin ja kulttuuriviittaukset vilisevät ohi sirpaleisina kuin Wikipedian satunnaiset artikkelit.

Ruusut syntyi, kun Manner, Nummelin ja Kukkola vetäytyivät Helsingin Konalaan tekemään musiikkia. Koivisto sattui näkemään kuvan treeneistä ja pyysi päästä mukaan.

– Emme kauhean hyvin edes tunteneet Miikkaa, mutta periaatteessa Ruusujen ilmaisu syntyi vasta hänen liityttyä seuraan, Nummelin avaa.

Koiviston kautta mukaan taasen liittyi kirjailija Lauri Levola. Hän on ollut mukana työstämässä debyyttialbumin sanoituksia eräänlaisena viidentenä jäsenenä. Hänen myötään myös laulukieli vakiintui suomeksi.

Ensimmäisessä palaverissa vastassamme oli kymmenkunta todella epämääräisen näköistä tyyppiä. Mutta kun he rupesivat kertomaan keksimistään hahmoista, alkoi tuntua kuin olisimme parinsadan miljoonan dollarin Disney-produktion palaverissa!
– Alpo Nummelin

– Se tuntui radikaalilta, koska me kaikki olemme tehneet musiikkia tähän mennessä englanniksi, Kukkola sanoo.

– Mutta Laurin avulla meiltä kaikilta löytyi jotakin alitajuisia kanavia, joiden olemassaolosta sisällämme emme edes tienneet, Nummelin jatkaa.

– Lauri aloitti tykittelemällä vapaasti assosioivia tekstinpätkiä, ja äkkiä meillä olikin kokonainen Google Docs -tiedosto täynnä käsittämättömiä lauseita, ajatuksia ja hahmoja. Minä sain vastuun editoida niistä parhaat, Manner avaa tekstien syntymetodia.

Metodi tuntuu olennaiselta sanalta Ruusujen toimintatavoissa. Työstössä on alusta alkaen ollut jokin tarkka visio, jota kohti on menty käyttämällä parhaita mahdollisia yhteisiä keinoja sekä yhteistyökumppaneita. Jos esimerkiksi erehtyy sanomaan, että Ruusut kerääntyi aluksi treenikämpälle jamittelemaan, kiirehtii Alpo Nummelin nopeasti korjaamaan.

– Me päätimme jo aluksi, että emme jamittele. Enemmän sanoisin sen olleen vahvasti päämäärätietoista hapuilua!

Kukkola korjaa myös aiempaa Ylen uutisissa esitettyä väitettä, että Ruusut asettuisi vastustamaan ”ylituotettua” musiikkia.

– Tämähän nimenomaan on todella tuotettua musiikkia, hän nauraa.

– Se on käynyt kovan myllerryksen, mutta ei siksi, että haluaisimme silotella jotakin. Päinvastoin, halusimme levystä entistä rajumman kuuloisen.

– Ruusut on leimallisesti modernia, tämän ajan synteesiä. Tämä asia on havaittavissa sekä taiteen tekotavassa että sen lopputuloksessa, Nummelin kuvailee.

Myös Ruusujen visuaalinen estetiikka ja someläsnäolo tuntuvat tarkoin harkituilta – kuin levy-yhtiön kvartaalipalaverissa laaditulta. Ruusuille tämä kaikki on vain osa kokonaistaideteosta ja ennen kaikkea osoitus siitä, että se lienee ensimmäinen kotimainen bändi, joka luo tällaisen valmiiksi paketoidun brändinsä ennalta itse.

Bändin hengästyttävän, rikki menneeltä Pikku Kakkosen askarteluhetkeltä näyttävän visuaalisen kuvaston on laatinut taiteilijakollektiivi GRMMXI. Lapsenomaiset pahvista ja kreppipaperista rakennetut hahmot hämmensivät aluksi itse bändiäkin.

– Ensimmäisessä palaverissa vastassamme oli kymmenkunta todella epämääräisen näköistä tyyppiä, Nummelin päivittelee.

– Mutta kun he rupesivat kertomaan keksimistään pöydällä olevista hahmoista, alkoi tuntua kuin olisimme jonkun parinsadan miljoonan dollarin Disney-produktion palaverissa! Silloin tajusin, että nämä tyypit eivät leiki. Että he ovat ihan yhtä tosissaan kuin mekin. Jollain intuitiivisella tasolla he olivat tajunneet tämän jutun.

Sama tarkoituksenomainen toimintametodi näkyy myös siinä, miten Ruusuihin on median ja kuulijoiden keskuudessa vastattu. Yhtyeen viesti kotimaisen popkentän uudistamisesta on ainakin otsikoiden perusteella mennyt läpi.

Alpo Nummelin heittää lisää löylyä kiukaalle ja julistaa vissyhuikan virkistämänä, että ”on statementin aika”.

– Minusta suomalaisten musiikintekijöiden pitäisi nyt haastaa itseään ja tehdä yhä briljantimpaa musiikkia! Me kilpailemme globaaleilla markkinoilla, eikä enää ole mitään Ylen kaltaista instanssia sanelemassa, minkälaista musiikkia kansa kuuntelee. Se löytää kyllä musiikkinsa ihan muuta kautta.

Minusta suomalaisten musiikintekijöiden pitäisi nyt haastaa itseään ja tehdä yhä briljantimpaa musiikkia!
– Alpo Nummelin

Kuulostaa, että äänessä on musiikkituottaja Nummelin taiteilijan sijaan. Siksi Ringa Manner esittääkin vastakommentin. Hän ei näe asiaa yhtä tar-koituksenmukaisesti:

– Itse en pysty ajattelemaan tuollaisia asioita sekuntiakaan. Iloitsen vain siitä, että voimme toimia edes jossakin ympäristössä. Kun teen biisiä, en mieti, miten se reagoi johonkin ympäröivään markkinaan, vaan lähinnä siihen, tuntuuko se omasta mielestäni hyvältä.

Kukkola on samaa mieltä:

– En myöskään osaa ajatella ihan noin. Olisi vaikeaa koko ajan taidetta tehdessä erikseen miettiä, paljonko minä nyt haastan tai provosoin.

Nummelin tarkentaa kantaansa:

– En minäkään välttämättä siinä musiikkia tehdessäni reflektoi niin paljon, mutta kyllä minä tuotannossa saatan pohtia, miten joku Pharrell tai Jay-Z asemassani tekisi.

Siitä kolmikko sentään on yhtä mieltä, että popmusiikki elää vaihteeksi kokeellisempaa aikaa ja tämä on ehdottoman hyvä asia. Esimerkiksi Rihannan ja Kendrick Lamarin viime vuosien albumit ovat sisältäneet koukeroisen fuusiojazzin sävyjä, ja Kanye Westin viimeisimmistä julkaisuista ei juurikaan helppoja biisirakenteita löydy. Kotimaisista artisteista vaikkapa Vestan ja Sannin äänitteillä on hyödynnetty poikkeuksellista soundi- ja tuotantopalettia.

Musiikin kuluttajista on tullut tiedostavampia, Nummelin väittää.

– Varmaan sen takia meidänkin musiikkimme on resonoinut yleisölle. Me emme pidä yleisöämme tyhmänä, vaan luotamme siihen, että se haluaakin haastetta.

Manner tosin muistuttaa, ettei Ruusut ole missään vaiheessa väittänyt ole-vansa vain popbändi.

”Miikkahan sanoi, että haluaisi Ruusujen olevan Suomen Radiohead!”
– Samuli Kukkola

”Varovasti nyt.”
–Alpo Nummelin

– Olen ajatellut ”popin” jonkinlaisena kellukkeena. Se on minussa kiinni köydellä, jonka avulla pääsen takaisin pinnalle, mutta samalla se antaa minulle mahdollisuuden sukellella vaikka kuinka syvälle erilaisiin ilmaisukeinoihin. Toisaalta minä olen kuitenkin Music TV:n hittimusan kasvattama, ja se ehkä myös pitää musiikkini jonkinlaisen ymmärrettävyyden piirissä.

Silti Ruusujen kakkosalbumi, jonka työstäminen saattaa alkaa jo syksyllä, voi Mannerin mukaan sisältää ihan toisenlaista musiikkia.

– Olemme aika paljon pohtineet porukalla, mitä popmusiikki oikeastaan on, Nummelin jatkaa.

– Emme ole päässeet mihinkään homogeeniseen näkemykseen, mutta parempi niin. Se, että joudumme haastamaan jatkuvasti ilmaisuamme, tuo siihen tietynlaista karaistua pintaa ja karsii ensimmäisen innostuksen huumassa tehdyt helpot ratkaisut pois.

Samuli Kukkola puolestaan on varma, että Ruusut tulee tekemään muutakin kuin poplevyjä. Lisäksi hän painottaa, ettei Ruusut ole vain ”projekti”, vaan hamaan tulevaisuuteen jatkava, ihan oikea bändi.

– Ruusuissa soittaminen tuntuu vapautuneelta juuri siksi, ettemme ole rajoittaneet itseämme mihinkään genreen.

Kukkola epäröi hetken, mutta jatkaa sitten:

– Miikkahan sanoi, että haluaisi Ruusujen olevan Suomen Radiohead!

– Varovasti nyt, Nummelin nauraa.

– Tarkoitan siis tässä sitä, miten meidän uramme voisi rakentua. Että voisimme tehdä monenlaisia albumeita, jotka ovat kaikki haastavia, mutta eri tavoin, Kukkola summaa.

Nummelin jatkaa maalailua:

– Samalla voisimme olla myös vaikka Suomen Wolf Cousins, joka kirjoittaa suomalaisen popmusiikin uudelleen muille aritisteille. Tai Brian Eno, joka tuottaisi upeimmat ambientlevyt! Haluan hämmentää tätä palettia, jottei meitä kategorisoitaisi liian helpolla!

Lue koko haastattelu Soundista 7/2018.