Elorannan studiolla on parhaillaan käynnissä The Toxics -yhtyeen solistin Jens Hortlingin soololevyn äänitykset, joiden puitteissa herrat ovat kokeilleet taas uusia tekotapoja. Iso osa äänityksistä on tapahtunut niin, että soittajat ovat Elorannan ohjeistuksen pohjalta improvisoineet ilman, että varsinaista biisiä on ollut edes olemassa. Tämä soittajille varsin haasteellinen metodi on yksi esimerkki siitä, ettei Eloranta halua tuottajana jumittua yhteen turvalliseen työskentelytapaan. Kun mukana on pieni jännitysmomentti, voi studiossa tapahtua ihmeitä.
– Yritän koko ajan tietoisesti tehdä erilaista soundia kuin aiemmin. Kuitenkin uskon myös dogma-ajatteluun, että kun luodaan jotkut raamit, minkä puitteissa tehdään, se helpottaa päätöksentekoa ja ideoiden suodattamista. Dogmasta voi sitten vähän joustaa.
Eloranta mainitsee tuottajana esikuvikseen tällä hetkellä muun muassa Leon Michelsin, Richard Swiftin, Blake Millsin, Kevin Parkerin sekä Jack Antonoffin. Ensimmäisen suhteen Eloranta kokee suoranaista hengenheimolaisuutta tämän soul-juurien ja kollaasimaisen tuotantotyylin vuoksi. Tame Impalasta tunnettu Kevin Parker on vaan ”järisyttävän taitava” niin tuottajana kuin biisintekijänä. Jack Antonoffissa ihailtavaa on rohkeus ottaa riskejä Lana Del Rayn kaltaisen supersuositun artistin kanssa, ja laittaa levylle viisiminuuttinen Moog-soolo. Eloranta kertoo inspiroituvansa tuotannon osalta myös hiphopista, vaikkei hän sitä kuuntelekaan erityisen paljon.
Omista tuotannoista Eloranta on erityisen tyytyväinen Suadin Waves-levyyn (2021). Elorannan mielestä levystä tuli laadukas ja ajaton, ja heidän mittapuullaan myös kohtalainen menestys. Suunnitelmissa on julkaista tulevaisuudessa tuotantotöiden lisäksi myös omaa uutta musiikkia yhä enemmän.
Kaikilla tuottajilla tuppaa olemaan luottotyökaluja. Elorannan salaisia (ja tämän jutun jälkeen vähemmän salaisia) aseita ovat pari Electro-Voicen mikkiä, joita hän käyttää lauluäänityksiin, sekä matalalle viritetty Ludwigin Black Beauty -virveli, jolla hän läpällä sanoo luoneensa koko tuottajan uransa.
– Luulen, että aika monet on tulleet mun kanssa tekemään levyä, kun ne on tykänneet mun tekemistä rumpusoundeista. Se on mulle tosi tärkeä asia. Jos rumpalin oma virveli kuulostaa hyvältä, käytetään tietysti mielellään sitä, mutta silloin kun on tullut ongelmia tai haettu jotain erityistä sävyä, on tuo Ludwig ollut kullanarvoinen. Nykyään mulla on tosin useampia, myös kireämmäksi viritettyjä virvelirumpuja.
Eloranta kertoo tykkäävänsä tehdä tarkoituksella epätrendikkäitä asioita. Jos jokin soundi on vanhentunut, juuri silloin on oikea aika käyttää sitä. Tämän hetken trendiksi hän näkee uusien kitarabändien osalta kiinnostuksen 1990-luvun alternativerockia, Nirvanaa ja Smashing Pumpkinsia, sekä analogista äänittämistä kohtaan.
Tekoälyn mahdollisuuksista musiikintekemisessä Eloranta ei ole innostunut, paitsi jos ne liittyvät jonkin työvaiheen, kuten miksaamisen helpottamiseen.
– Mulle antaa toivoa se, että kaikki ilmiöt luovat mukanaan vastareaktion. Tehkää vaan niitä helvetin AI-biisejä, niin ihmiset alkavat enemmin tai myöhemmin haluta muuta. Eikä mua haittaa, että joku 20 vuoden päästä vessassa istuessaan lukee tämän Soundin ja sanoo, Eloranta, heh heh, väärässä oli!
Teksti: Sami Nissinen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 11/23.
