Uuden skenen alkulähteillä – Pekka Nisu pohtii, millainen suomirock-kenttä on 2020-luvulla syntymässä

Pekka Nisu ei kykene olemaan joutilaana. Pimeys-yhtyeen hajottua syntyi nopealla tahdilla kaksi henkilökohtaista, omaa muusikon roolia ja tekijyyttä pohtivaa soololevyä, ja studiohommien myötä Nisu on ylpeä osa suomirockin pitkää jatkumoa. Joni Kling haastatteli Nisua Soundiin 3/22.
22.4.2022 14:10

Pekka Nisu istuu kiikkutuolissa Helsingin Vallilassa sijaitsevalla Kvark-studiolla. Kodikkaasti sisustetussa, hämyisessä tilassa on unelias, lähes pysähtynyt tunnelma. Siellä ovat syntyneet muun muassa Kanervan, Itä-Hollola Installaation ja Ursus Factoryn viimeisimmät albumit. Samoin Pekka Nisun kaksi vuoden sisään julkaistua soololevyä: Papillon (2019) ja helmikuussa ilmestynyt Kaiken täytyy mennä. Kvark-studiohanke alkoi vuonna 2017 Nisun ja tuottaja Väinö Karjalaisen yhteisprojektina ja sama työpari viimeisteli siellä myös entisen Pimeys-miehen soololevyt.

Työtahti kuulostaa hektiseltä, mutta Nisu ei vaikuta stressaantuneelta. Hän kertoo, että studio on duunipaikka, josta saa toimeentuloa, mutta ennen kaikkea myös tärkeä tukikohta asioiden jatkuvalle ja säännölliselle työstämiselle.

­– Se on mulle luontevin olemisen tapa. Tehdä koko ajan jotakin. Kyllä sen läheisetkin tietää, että mun on saatava pitää ääntä ja olla soittimien kimpussa. Sellaista jatkuvaa virtaa. Prosessoin asioita ja mulla se tapahtuu musiikin kautta, Nisu kertoo.

Nisu kulkee studiolle päivittäin Itä-Helsingistä ja alkaa jo joukkoliikenteessä matkustaessaan tunnustella, mitä aihioita ja työvaiheita tänään tulee työstämään. Se on rituaali, jossa on tarvittavaa toisteisuutta. Joskus heti aamusta mieleen tulee yksittäinen uusi idea, jota hän sitten istuu studiossa päiväksi hiomaan.

– Tavallaan teen täällä sitä, mitä olen ihan pikkulapsena tehnyt. Että painoin mankasta rec-nappulaa ja biisi syntyi matkan varrella, alitajunnasta. Tässä on edelleen tosi paljon samaa, mutta mankka on hienompi, Nisu naurahtaa viitaten studion analogimiksauspöytään ja muihin tarpeisiin.

Uuden levyn nimikappaleen Nisu kertoo olevan hänen ”kirjeensä tulevaisuuteen”. Kyse on olemassaolemisesta. Viimeisten kahden vuoden aikana laulunkirjoittaminen on ollut tapa pitää yllä oman työskentelyn mielekkyyttä. Ärhäkkä julkaisutahti on tuntunut luontevalta. Se on ollut tapa selviytyä tässä ajassa.

– Kun tästä pandemiatilanteesta tullaan viimein ulos, niin haluan olla olemassa artistina. Käynnistää tämän soolobändin. Jengi on ollut lamaantunutta, kun ei ole ollut mitään maalia viimeisten parin vuoden aikana. Haluan saada nämä kappaleet kuuluville ja että ne tulevat osaksi ihmisten elämää. Halusin kurkottaa jotain kohti, sen sijaan että vain soittelisin itsekseni himassa.

Nisun soololevyt syntyivät nopeana luomistyönä, osittain päällekkäin, kun Papillonin työstämisen aikana artisti havaitsi hyvää materiaalia olevan karsiutumassa levyltä pois; kappaleita olisi kahdenkin levyn tarpeisiin. Syntyi ajatus kahdesta tunnelmiltaan erilaisesta levystä, joista Papillon on irrottelevampi ja vapautuneempi, energinen purkaus. Nyt sen jatkoksi ilmestynyt Kaiken täytyy mennä on hieman sinisävyisempi ja pohdiskelevampi, kaunis kokonaisuus. Molempia kuitenkin yhdistää myös samasta tunne elämän risteyskohdasta ammentaminen. Muutos on yksi merkittävä teema. Levyt ovat kaksi erilaista tapaa käsitellä muun muassa sitä, että Nisun entinen Pimeys-yhtye tuli tiensä päähän.

– Bändin hajoaminen kuuluu tässä levyssä samoin kuin erolevyissä kuuluu parisuhteen päättyminen. Levyn nimikin viittaa luopumiseen. Pimeyden loppuminen oli mulle isoin ammatillinen kriisi tähän asti ja tapahtui yllättäen. Se oli kuitenkin koulu, jonka kautta minusta tuli ammattilainen ja oma kirjoittajaääni löytyi. Mutta nyt sitten tämän kaiken myötä tuntuu, että olen käsitellyt sitä aihetta ihan tarpeeksi.

Nisu sanoo edelleen olevansa ehdottomasti bändi ihminen. Nykyiseen kokoonpanoon ovat vakiintuneet Jukkis Virtanen (basso) Ville Hatanpää (rummut), Julius Sihvonen (piano, koskettimet) ja Axel Virkkunen (kitara). Väinö Karjalainen on toiminut levyillä äänittäjänä, miksaajana ja toisena tuottajana.

Kun Pimeyden viimeiseksi jääneellä Delta-albumilla (2019) lähestymistapa oli elektronisempi, uskoo Nisu että olisi muutenkin suunnannut ennen pitkää takaisin bändisoittoon ja perinteisten soittimien äärelle. Tämä toteutuu nyt nykyisen kokoonpanon kanssa.

– Pimeyden jälkeen on ollut hyvä tehdä hommaa niin, että on vähemmän byrokratiaa. Kyllä ennenkin sain toteuttaa omaa juttuani, mutta se kuuluu demokraattiseen bänditouhuun, että lopulta kaikki venyvät kompromisseihin. Lisäksi ulkopuolisia tahoja saattaa olla mukana. Levy-yhtiöporukkaa valitsemassa sinkkubiisejä ja muuta pallottelua. Ja odottelua, Nisu kertoo.

Soolouralla hän ei ole halunnut tavoitella ajanhenkistä yhden miehen läppärituottamista, vaan halusi kuulostella henkilökemioita ja ottaa vastaan ideoita kollegoilta. Vaikka Nisu liidaa treeneissä, hänen musiikissaan on aksentteja ja kehittelyä, joka vaatii jatkuvaa interaktiota.

– Nyt soolouraa tehdessä homma on omissa näpeissä. Ja mikä parasta, tälläkin bändillä alkaa olla oma tunnistettava soundi. Hyvin pian yhteissoittoon tulee omanlaisia nyansseja. Kun on soitettu keikkoja ja tehty levyjä, se on näyttänyt, että meillä on tässä hyvä porukka.

Nisun mukaan yhtenä soolobändin tärkeänä tavoitteena oli jäntevä soitto ja räjähtävyys. Haluttiin tehdä hyvältä kuulostavaa bändimusaa, mutta ei kylmän modernia soundia.

– Tähän bändiin mahtuu sattumaa, virheitä, töhnää, Nisu sanoo. Hän on kuunnellut levyjen teon yhteydessä Tom Petty & The Heartbreakersia, Clashia, Bruce Springsteeniä ja ikisuosikkiaan Van Morrisonia. Lisäksi vaikutteina on ollut uuden aallon bändejä kuten Blondie ja Pretenders sekä 2000-luvun musiikkia kuten Sharon van Etten ja Killers.

Uutta ja vanhaa yhdistelevä soundi kuuluu paitsi Nisun uusilla levyillä, myös Kvark studion tuotannoissa. Hän on saanut palautetta siitä, että sekä sooloprojekteissa että muissa produktioissa on jo olemassa tietty tunnistettava ote.

– Tapasin taannoin Samuli Putron ja kun kerroin mitä on ollut työn alla, hän totesi, että teidän ympärille on selvästi skene muodostumassa. On ihan totta, että Kvarkille on hakeutunut tietyn profiilin artisteja. Haluamme, että se työn jälki on laadukasta ja pystyy tuolla valtavirrassa kilpailemaan tietyn tehokkaan modernin soundin kanssa, vaikka tehdäänkin paljon orgaanista bändimusaa.

Puheeksi tulee suomirock ja mitä termi on minäkin aikakautena merkinnyt. Ehkä Kvarkin soundissa on jotain samaa patinaa? Nisu hakee mieluummin vertailukohtia 1990-luvun lopusta ja 00-luvun alusta.

– Nuoruuteeni kuului Maija Vilkkumaa, Jonna Tervomaa ja Egotrippi. En edes silloin hahmottanut, että 80-luvulla oli ollut joku Saimaa-ilmiö. Juice Leskinen ja Eppu Normaali on tosi korkeatasoista musaa, ei kaikki levytyksinä niin upeita, mutta hyviä biisejä ja laulunkirjoittamista. On ihan kunniakasta olla jatkamassa sellaista perintöä, jos sen assosiaation sopivana kokee.

Nisun lennokkaissa, melankolian ja riehakkuuden välillä liikkuvissa sanoituksissa on niissäkin kaikuja vanhan polven suomirock-artisteilta. Hän sanoo laulujen syntyvän yhdistelmästä henkilökohtaisuutta ja kuulijan arvostusta. Suomen kieli tulee lähelle.

– Suomi on ilmaisuvoimainen kieli ja tuntuisi mahdottomalta – ennen indiebändeissä englanniksi kirjoittaneena – tehdä nykyisin enää mitään muulla kielellä, saada samaa syvyyttä.

Nisun mukaan uusia kotimaisia bändejä kuunnellessa on kiinnostavaa huomata, millaista on suomihiphopin jälkeinen suomirock. Kyseessä on täysin eri ilmiö kuin 2000-luvun alussa.

– Uusi sukupolvi on muhinut aivan erilaisessa kielessä. Vaikkapa Ursus Factory on siitä hyvä esimerkki, miten kieli svengaa. Jussin (Pelkonen) kanssa meillä on siihen selkeästi myös pyrkimys, että sanoituksissa on laulettuna imua.

Vaikka Nisun kaksi ensimmäistä soololevyä ovat sanoituksiltaan erittäin henkilökohtaisia, hän ei ole vielä ehtinyt täysin sisäistää, mihin nuo sanat ovat matkalla – millainen on Pekka Nisu kuulija. Siihen tarvitaan pidempi kaari oman työn jälkien tarkkailuun, parempi tuntemus yleisöstä.

– En ihan vielä tiedä ketä se porukka on. Joskus mielessä on lauluja kirjoittaessa tiettyjä tuttuja tyyppejä ja myöhemmin on ihan hauskaa huomata vaikka keikalla, että miten tämä biisi niihin upposi.

Mutta osaako hän tässä vaiheessa – entisen pitkän bändiuran ja kahden soololevyn jälkeen – sanoa kuka on Pekka Nisu?

– Tämä on jatkuvaa itsetutkiskelua. Ainakin olen oppinut sen, että mulla on oma ääni.

Teksti: Joni Kling
Haastattelu on julkaistu Soundissa 3/22.

Lisää luettavaa