Pimeys-yhtyeestä tutun Pekka Nisun toinen sooloalbumi Kaiken täytyy mennä on äänikuvaltaan yhtenäisempi kokonaisuus kuin viimevuotinen Papillon. Linjakkaampi ote on syönyt räjähtävää energiaa, joka teki Nisun edellislevystä virkistävää kuultavaa.
Uutuuslevyä on ennakkoon markkinoitu Papillonia tummasävyisempänä. Itse en havaitse kahden levyn tunnelmissa muuta eroa kuin sen, etteivät levyn sovitukset pullistele riehakasta iloittelua kuten edeltäjällään, vaan kappaleita sävytetään hienovaraisemmilla tehokeinoilla. Joku saattaisi puhua aikuisrockista.
Nisun laulut ovat sitä samaa kuin aiemminkin, siis suomenkielistä rockia, jolla on hyvin vähän yhteistä suomirockin kaanonin kanssa. Levy soi U2:n ja Bruce Springsteenin kaltaisten artistien kasarituotannon hengessä, mutta levyn kertosäkeet eivät tempaa mukaansa edellä mainittujen artistien tavoin. Tuo hiottu ja nätti soundi kantaa pitkälle, mutta pilvenpiirtäjä-kokoluokan soundien ja tematiikaltaan pienien ja sisäänpäinkääntyneiden tekstien yhdistelmä ei jokaisen biisin kohdalla toimi.
Kaiken täytyy mennä on laadukas, joskin kappalemateriaaliltaan hiukan tasapaksu levy. Pätevä tuotantojälki kuitenkin kohottaa kappaleita kokoaan suuremmiksi.
