Anssi Kelan Albumimuistoja-sarja jatkuu jälleen. Nyt vuorossa on Kelan kolmas sooloalbumi Rakkaus on murhaa, joka julkaistiin vuonna 2005 ja myi kultaa. Nummela-debyytin menestyksestä jäätiin kuitenkin kauas, ja Kela itsekin kirjoittaa albumin tuntuvan nykypäivänä hänen tuotannostaan vieraimmalta.
Vieraus ei kuitenkaan tarkoita huonoutta. Kela mainitsee muistelmissaan olevansa jopa hivenen kateellinen nuoremmalle itselleen albumin kappaleista: ”Keksisinpä joskus taas yhtä hyviä ideoita”, artisti kirjoittaa.
Lue miehen kattavat muistelmat alempaa. Anssi Kelan 30 vuotta Kelaa -juhlakonsertti järjestetään Helsingin Jäähallissa 6. toukokuuta, ja siellä luultavasti lämmitetään muutama tämänkin levyn kappale uudelleen henkiin. Liput konserttiin kustantavat alkaen 37 euroa, ennakkomyynnin hoitaa Ticketmaster.
Anssi Kela kertoo:
”Ennen kolmatta sooloalbumiani ketjuja muutettiin vaihtoaitiossa: musiikillinen kummisetäni, Asko Kallonen, lähti perustamaan Niko Nordströmin kanssa HMC-levymerkkiä. He yrittivät houkutella minua mukaansa: lounaita tarjottiin, asioista puhuttiin.
Halusin kuitenkin olla lojaali yhtiölle, jonka artisti olin ollut jo kymmenen vuoden ajan. BMG:stä oli tullut tuona aikana ensin SonyBMG ja sitten pelkkä Sony. Kaikki oli toisin: konttori oli muuttanut Lauttasaaresta Espooseen ja sen käytävillä vaelsi vieraita naamoja. Päätin kuitenkin jäädä ja yrittää kotiutua uudestaan.
Olen jälkeenpäin ihmetellyt ratkaisuani. Miksi lojaalius korporaatiota kohtaan oli voimakkaampi kuin tunneside niihin ihmisiin, jotka olivat auttaneet minut alkuun?
– Anssi Kela
Olen jälkeenpäin ihmetellyt ratkaisuani. Miksi lojaalius korporaatiota kohtaan oli voimakkaampi kuin tunneside niihin ihmisiin, jotka olivat auttaneet minut alkuun?
Luultavasti kyse oli pohjimmiltaan tarpeesta seistä omilla jaloillani. Askon vaikutus minuun oli vahva — opin yhteistyömme aikana häneltä enemmän biisinteosta ja artistina olemisesta kuin keneltäkään muulta.
Kolmanteen albumiin tultaessa koin kuitenkin olevani valmis astumaan Askon varjosta ja koeponnistamaan omia siipiäni.
Rakkaus on murhaa -albumi syntyikin hyvin eri tavalla kuin edelliset levyt. Siinä missä Asko oli piiskannut minua kirjoittamaan biisejä uudestaan ja kyseenalaistanut valintani, Sonylla kukaan ei katsonut perääni. Sessioiden aikana levy-yhtiöstä käytiin pari kertaa studiolla nyökyttelemässä, mutta käytännössä minulla oli täysin vapaat kädet.
Eikä se ole koskaan pelkästään hyvä juttu.
Kun nyt kahdentoista vuoden jälkeen muistelen levyn tekemistä, huomaan, että juuri tämän albumin sessioihin liittyy vähiten muistoja. En esimerkiksi enää muista, mistä biisistä lähdettiin liikkeelle tai oliko minulla koko levyllinen lauluja valmiina ennen studioon menemistä.
Sen kuitenkin muistan, että halusin suorittaa äänitykset nimenomaan studiossa — en enää itsekseni kotona. Olin saanut tarpeekseni prosessista, jossa teen itse kaiken. Ajatus uuden albumin tekemisestä taas vaikeimmalla mahdollisella tavalla tuntui liian raskaalta.
Halusin päästä helpommalla, joten buukkasin Fried Musicin ja aisaparikseni Jukka Immosen. Hoidimme tuotannon yhdessä: Jukka äänitti, minä lauloin ja soitin. Fried Music sijaitsi näppärästi vain muutaman korttelin päässä silloisesta kodistani ja levynteko oli kaksissa tuumin leppoisaa.
Albumin avausraidalla kanavoin E Street Bandiä: Joki-niminen teos rakentuu Springsteenin She’s the One -kappaleesta vohkitun piano/kitara/kellopeli-arpeggion päälle. Veljeni Ville kävi toimittamassa rumpuraidan, mutta minä soitin omin käsin kaiken muun.
Kun biisiä nyt kuuntelee, huomaan olevani sen soinnista ylpeä: kuulostaa oikeasti aika isolta bändiltä. Suuri on tekstikin: kerron vajaan viiden minuutin puitteissa joen rannalle rakennetun sukutilan vaiheet kolmen sukupolven ajalta.
Luultavasti isoin aihe, jota olen koskaan yrittänyt tunkea yksittäiseen lauluun. Kokonaisuus kuitenkin pysyy nipussa yllättävän hyvin.
Jennifer Aniston lyö lisää löylyä. Albumin rokkaavimman biisin rumpaloi Kelly Ketonen, minä soittelen muut raidat – kuten jatkossa kaikissa muissakin kappaleissa, ellen toisin mainitse.
Teksti käsittelee pienen paikkakunnan hiljaista luhistumista ja ansaan jäämisen tunnetta. Unessa ilmestyy Jennifer Aniston, joka johdattaa pimeästä talosta ulos aurinkoon. Kirjoitin tuon kohdan, kun olin edellisenä yönä nähnyt oikeasti unta Jennifer Anistonista. Se oli siivo koko perheen uni — me vain tanssimme hiukan.
Huoneessa on onnistunut kaksoivalotus auringonpaisteisesta kammarista. Katkeransuloinen tunnelmakuvaus. Myöhemmin kierrätin lähes saman kitara-arpeggion Musta tuntuu multa -biisiin. Hyvää arpeggiota kannattaa käyttää moneen kertaan.
Karhusaari oli albumin ensimmäinen ja menestynein single. Radiot tarttuivat siihen ahneesti, ja biisi nousikin radiolistan paalupaikalle. Seuraavan kerran minut nähtiin tuon taulukon kärjessä vasta kahdeksan vuotta myöhemmin Levottoman tytön merkeissä.
Karhusaari on jännä kappale siinä mielessä, että kyseessä on hitti, jota kukaan ei muista. Sitä ei ole esitetty enää vuosiin keikoilla, eivätkä ”soittakaa Karhusaari!” -huudot ole kiirineet keikkasaleissa.
Karhusaari on jännä kappale siinä mielessä, että kyseessä on hitti, jota kukaan ei muista. Sitä ei ole esitetty enää vuosiin keikoilla, eivätkä ”soittakaa Karhusaari!” -huudot ole kiirineet keikkasaleissa.
En ihmettele tätä lainkaan. Kappale ei sinänsä ole huono, mutta levytetty versio on vain kovin löysä. Siitä taidettiin yrittää vähän väkisin leipoa radiohittiä.
Biisiin on upotettu varhaisista iskusävelistäni tuttuja elementtejä: on huuliharppua, on rautalankakitaraa, on syntikkapulputuksia. Lopputulos on ”ihan kiva”. Laulu, joka kellui hetken radioaalloilla, muttei uponnut sydämiin.
Tom Pettyn American Girlin poljentoa lainaava Rock-unelma on kolminäytöksinen rock-ooppera epäonnisen bändin vaiheista kunnian kentillä. Toteutus olisi voinut olla hiukan ruudikkaampi, mutta pidän silti biisiä ja erityisesti tekstiä varsin onnistuneina.
Surkuhupaisa tarina sisältää monia herkullisia rivejä Remun serkuista Puumalan marttapiireihin. Jokainen, joka on joskus soittanut bändissä, on ainakin jossain määrin elänyt tämän tarinan. ”Ei kaikki aina mee niin ku kelaa, mut unelma ei milloinkaan delaa”, kuten useita vuosia myöhemmin riimittelin.
Kaveria ei jätetä on vielä suoraviivainen sähkökitarapala, mutta sen jälkeen albumin loppupuoli tasaantuu rauhallisempiin tunnelmiin.
Nimikappale Rakkaus on murhaa muodostaa levyn magneettisen navan. Minulla oli ollut jo vuosia irrallinen kitarakuvio, joka löysi lopulta hyvän kodin tästä biisistä. Kirjasin tekstiin silloiset kotikulmani: Bulevardi, Ruttopuisto, Hotelli Torni — nuo olivat nurkkia, joilla hiippailin päivittäin. Alunperin sanoissa mainittiin ”Bulevardin tammet”. Tein kuitenkin biisiä talvella, jolloin puut olivat paljaita, enkä tunnistanut niiden laatua pelkkien runkojen perusteella.
Rakkaus on murhaa -kappaleen lopukkeen suurenmoinen jousimyllerrys oli Pekka Kuusiston mukaan atonaalisinta paskaa, mitä hän oli koskaan tehnyt.
Lopulta oli otettava puhelu kaupungin puutarhaosastolle. Muutaman yhdistämisen jälkeen löytyi henkilö, joka tiesi kertoa, että Bulevardilla kasvaa kahta eri puuta: vaahteraa ja jotain toista, jonka olen jo unohtanut. Ei kuitenkaan tammea, joten istutin tekstiin vaahteran.
Halusin alleviivata kappaleen henkilökohtaisen tragedian tuntua tilaamalla siihen jousisovituksen Pekka Kuusistolta. Pekan väkevä arri ylevöittää teoksen ja tekee siitä yhden koko urani hienoimmista hetkistä. Lopukkeen suurenmoinen jousimyllerrys oli Pekan mukaan atonaalisinta paskaa, mitä hän oli koskaan tehnyt.
Pekka Kuusiston johtama jousisto käynnistää myös seuraavan kappaleen. Tyylilaji on kuitenkin vaihtunut dramaattisesta yltiöromanttiseksi: Älä mene pois on laulu, jonka tein Carpenters– ja Burt Bacharach -päissäni. Oli hauskaa leikitellä sävyillä, jollaisia en ollut aiemmin käyttänyt.
Lopputulos on imelä — aivan esikuviensa hengessä. Jos Rakkaus on murhaa on albumin pääruoka, niin Älä mene pois on sen perään nautittava kuohkea tuulihattu. Se on myös koko levytetyn tuotantoni ainoa kappale, jossa ei kuulla lainkaan kitaraa.
Spotifyssa Älä mene pois näyttää muuten olevan albumin suosituin kappale, mikä on huvittavaa, koska sen oli tarkoitus olla vain tyylikokeilu ja pieni välikevennys.
Hakaniemen harmaa mies puolestaan lähti virityskokeilusta: halusin virittää kitaran samalla tavoin kuin Joni Mitchell. Vääntelin aikani viritystappeja ja löysin lopulta Jonilta kuulostavan vireen.
Kappale syntyi saman tien. Olin kuullut kavereiltani Hakaniemi–Kallio–Sörnäinen-akselilla pyörivästä miehestä, jonka iho oli lyijynharmaa. Tämä inspiroi kirjoittamaan kummitusjutun.
Rakkaus on murhaa on tuotannossani väliinputoaja. Sen laulut eivät ole jääneet elämään: keikoillani biisilistalla ei ole vakituisesti yhtään levyn kappaletta.
Albumi päättyy seesteisesti kauniiseen Insomniaan. Jousiäänityksistä on muistikuva viulisteista ja sellisteistä tanssimassa keskenään studion tarkkaamossa valmista kappaletta kuunneltaessa.
Kun Rakkaus on murhaa -albumiin palaa usean vuoden jälkeen, ensimmäinen ajatus on, että olenpa kirjoittanut monta hyvää kappaletta. Levy myi kultaa, muttei kuitenkaan ollut mitenkään jättimäinen menestys. Siitä jäi puuttumaan jonkinlainen särmä: tuotannon puolesta kokonaisuus maistuu hiukan pliisulta.
Myös selkeä Iso Biisi olisi ollut kiva plussa. Tämä on esimerkiksi asia, jonka jonkun levy-yhtiöstä olisi aikanaan pitänyt sanoa minulle. Nimikappale on toki omalla asteikollani merkittävä tekele, mutta sekin osoittautui liian synkäksi radioon.
Rakkaus on murhaa on tuotannossani väliinputoaja. Sen laulut eivät ole jääneet elämään: keikoillani biisilistalla ei ole vakituisesti yhtään levyn kappaletta.
Jennifer Anistonia soitamme bändin kanssa silloin tällöin, ja soolokeikoillani kuullaan joskus yleisön pyynnöstä nimikappale tai Älä mene pois. Muut laulut ovat unohtuneet.
Se on sääli, sillä huomaan olevani hiukan kateellinen nuoremmalle itselleni näistä kappaleista. Keksisinpä joskus taas yhtä hyviä ideoita.”
