”Nummelan jälkeen sinulla täytyy olla kovat paineet tehdä seuraavaa levyä?” Tuota kysymystä kysyttiin vuoden 2002 haastatteluissa enemmän kuin mitään muuta.
Muistan erään visiitin levy-yhtiöön. Asko Kallosen toimiston seinällä roikkui fläppitaulusta repäisty paperi, johon oli tussattu iso maalitaulu. Sen eri kehille oli merkitty albumeitaan työstäviä artisteja, joiden sijoittuminen maalitaulussa kertoi levy-yhtiön odotuksista. Napakympissä oli vain yksi nimi: Anssi Kela.
En kuitenkaan tuntenut paineita. Ymmärsin olevani tilanteessa, jossa kakkoslevylleni tulisi väistämättä tapahtumaan kaksi asiaa:
1. Se myisi Nummelan vanavedessä erinomaisesti.
2. Se ei myisi läheskään niin paljon kuin Nummela.
Niinpä uuden musiikin tekeminen tuntui itse asiassa melko vapauttavalta. Tietyllä tavalla millään ei ollut mitään väliä: kohdat 1 ja 2 toteutuisivat joka tapauksessa.
Naurettavan helppo ratkaisu olisi ollut jatkaa Nummelan menestysreseptillä: folkmaisia akustisia kappaleita yhdistettyinä hiphop-biitteihin ja koneellisiin elementteihin. Kullalla päällystetty tie.
Päätin kuitenkin hakeutua kohti ojaa. Näin, että hittialbumin hiilipaperikopiointi johtaisi nopeasti taiteelliseen kriisiin. Minun oli tehtävä sellainen levy, jonka halusin — ei sellaista, jota minulta odotettiin.
Nummelalta oli jäänyt tähteeksi Laulu petetyille -niminen kappale, jota oli soitettu keikoilla jo ensimmäisistä sooloartistiesiintymisistä lähtien. Livenä biisi oli ollut tervetullut poikkeus settiin: Nummelan kappaleet olivat pääasiallisesti melko hillittyä akustisen kitaran nypläämistä, mutta Laulu petetyille tarjosi kankaan Neil Young -tyyppiselle sähköiselle roiskinnalle.
Laulu petetyille oli ydin, jonka ympärille Suuria kuvioita -albumi muodostui. Halusin tehdä Nummelaa luomumman levyn, ilman koneita.
– Anssi Kela
Biisi olikin ydin, jonka ympärille Suuria kuvioita -albumi muodostui. Halusin tehdä Nummelaa luomumman levyn, ilman koneita. Sähköisempi soundi, rokkaavampi albumi.
Akustinen kitara oli pääroolissa ainoastaan albumin avausraidalla. Kipinöitä oli tehty alunperin Pahat pojat -elokuvaan, sen tekstissä on viittauksia lukemaani käsikirjoitukseen.
Biisi ei kuitenkaan lopulta päätynyt leffaan. En ole ihan varma, mitä tapahtui: käsittääkseni elokuvasta oli jo äänimiksattu versio, jossa biisini oli mukana, mutta sitten tuotantoyhtiön ja levy-yhtiöni sukset menivät ristiin ja Kipinöitä lensi ulos valkokankaalta.
Laitoin sen kuitenkin eräänlaiseksi alkusoitoksi albumille. Epätavallinen pelinavaus: rauhallinen akustinen balladi eikä mikään starttipistoolin laukaus. Minulla oli vahva luotto siihen, että yleisöni keskittyisi kuuntelemaan.
Kakkosbiisi oli se, mikä räjäytti pankin: 1972 oli albumin suurin hitti. Tarkemmin sanottuna se oli albumin ainoa hitti. Mutta onneksi sentään hitti isolla H:lla — biisi, joka on jäänyt kytemään.
Levyversiolla taustayhtyeen palvelut toimitti Lemonator, joka oli tuolloin kotimainen suosikkibändini. Lemonatorin Antti ja Kelly soittivat myös omassa orkesterissani bassoa ja rumpuja, ja kun muutkin sitrusmiehet kuuluivat kaveripiiriini, heidät oli helppoa houkutella studioon.
Monissa kappaleissa lauluni kuulostaa irralliselta, vieraantuneelta elementiltä. Laulusuoritukseni ovat kuin se mies, joka puolaksi dubatuissa elokuvissa lukee paperilta kaikkien näyttelijöiden vuorosanat.
Ratkaisu oli oikea, sillä levyversio on mainio. Ainoastaan lauluraitani aneemisuus kummastuttaa.
Se itse asiassa häiritsee koko Suuria kuvioita -albumilla: Nummelan sessioissa omaksumani lakoninen ja puhemainen ilmaisu oli jäänyt päälle. Nämä olivat kuitenkin erilaisia biisejä — ne olisivat paikoitellen vaatineet kiihkeämpää huutoa.
Monissa kappaleissa lauluni kuulostaa irralliselta, vieraantuneelta elementiltä. Laulusuoritukseni ovat kuin se mies, joka puolaksi dubatuissa elokuvissa lukee paperilta kaikkien näyttelijöiden vuorosanat.
Äänitin puolet albumin kappaleista yksin kotonani. Nummelan jälkeen olin varustellut kotistudiotani ja tuplannut raitojen määrän: nyt minulla oli 24-raitainen tallennin miksausautomaatioineen, jolla pääsin paremmin toteuttamaan itseäni.
Laulu petetyille, Sormus, Ensilumi, Suuria kuvioita sekä Uudet autot ovat ne albumin biisit, jotka pusersin omin voimin kotiluolassani. Soitin ja lauloin itseäni äänittäen, ja nimikappaletta lukuun ottamatta miksasin nämä kappaleet omin käsin.
Ratkaisu toimii paikoitellen. Esimerkiksi Uudet autot on tunnelmaltaan maaginen — jopa vähäverinen laulutyylini istahtaa siihen. Pidän kappaletta yhtenä urani onnistuneimmista.
Sen sijaan avainbiisi Laulu petetyille olisi luultavasti hyötynyt bändin läsnäolosta. En löytänyt kammiostani liveversion rosoisuutta ja intensiteettiä.
Faijan haamu hyppää levyn puolivälissä esiin muista poikkeavana raitana. Se oli erittäin vaikea potilas: tein biisistä itsekseni lukuisia versioita, mutten saanut sitä millään asettumaan.
Albumin tekemisen loppumetreillä ulkoistin tuotannon Jukka Immoselle, joka käytti äänittämiäni raitoja ja tarjoili ne konebiittipedillä. Ratkaisu irrottaa Faijan haamun albumin yleisestä luomumeiningistä, enkä ole koskaan ollut erityisen tyytyväinen lopputulokseen. Olisi ollut viisaampaa jättää biisi pois levyltä ja palata siihen joskus myöhemmin.
Kaatuneiden muistolle on ainoa oman bändini kanssa äänitetty kappale. Noihin aikoihin selkäni takana hosui kaksi rumpalia, ja Kaatuneiden muistolle on ainoa levytetty näyte tuosta kahden rumpalin taktiikasta.
Bruce Springsteenin tuotannosta ammentava biisi käynnistyykin rehvakkaasti molempien lyömäsoittajien vyörytyksellä. Tällaista olisi levyllä voinut olla enemmänkin.
Nimikappale Suuria kuvioita on puolestaan kunnianosoitus Neil Youngille ja hänen Crazy Horse -yhtyeelleen. Lähes seitsenminuuttinen, ronskeilla kitaroilla kyllästetty tunkkainen road movie on hyvin etäällä Nummelan kuulaasta soundimaailmasta. Juuri siksi halusin sen olevan albumin ensimmäinen single.
Jostain kumman syystä Asko suostui tähän. Kuulin myöhemmin, että radioiden musiikkipäälliköt olivat odotelleet kuumeisesti messiasta — uutta Anssi Kelaa, jota voisi heti laittaa voimasoittoon. Kun heille sitten tarjottiin seitsemän minuuttia Crazy Horsea, niin osalla radiomiehistä oli mennyt tunteisiin.
Totta kai kyse oli henkilökohtaisesta vastareaktiosta Nummelan massiivisuuteen. Suosio oli tuonut automaattisesti mukanaan myös päällesylkijöiden runsaat joukot.
Vuonna 2003 ei ollut enää tyylikästä diggailla Anssi Kelaa, joten luonnollisesti yritin hakea jonkinlaista uskottavuutta ja alleviivata singlevalinnalla sitä, että hei — tässä on ihan oikea artisti eikä mikään levy-yhtiön koulutettu hylje.
Suosio oli tuonut automaattisesti mukanaan myös päällesylkijöiden runsaat joukot. Vuonna 2003 ei ollut enää tyylikästä diggailla Anssi Kelaa, joten luonnollisesti yritin alleviivata sitä, että hei — tässä on ihan oikea artisti eikä mikään levy-yhtiön koulutettu hylje.
Saavutinko tempauksellani uskottavuutta? Tietääkseni en, enkä ole sitä sen koommin pahemmin yrittänyt kalastellakaan. Radiomiestenkin murjotukset sulivat hymyiksi, kun 1972 julkaistiin nopeasti kakkossinglenä täydellisesti flopanneen Suuria kuvioita -kappaleen perään.
Suuria kuvioita -albumi meni ilmestyttyään listaykköseksi ja myi platinaa. Kun nyt neljätoista vuotta myöhemmin kuuntelen levyä, biisimateriaalin vahvuus ilahduttaa. Sen puolesta puhuu jo sekin, että viimeksi kuluneen vuoden aikana olen esittänyt bändi- ja soolokeikoillani jokaista levyn kappaleista.
Menestyksen krapula lyö leimansa albumiin. Kuulen levyllä hiukan hämillään olevan artistin.
Juhlistin soolourani toista albumia mittavalla konserttisalikiertueella. Salit olivat hädintuskin puolillaan — kaikki on katoavaista.
Suuria kuvioita oli ensimmäinen askel varjojen maille.
