Anssi Kela jatkaa Albumimuistoja-juttusarjaansa. 30-vuotisjuhlakonserttiinsa valmistautuva lauluntekijä käy sarjassa läpi uransa levy levyltä ja kertoo, millaisista lähtökohdista ja millaisissa tunnelmissa julkaisut syntyivät. Sarjan ensimmäisessä osassa kerrottiin Pekka ja Susi -yhtyeen saaga, ja nyt edetään Kelan soolodebyyttiin Nummela (2001).
Nummelasta tietysti kehkeytyi valtava hitti. Levyä on myyty yli 150 000 kappaletta, ja se oli 2000-luvun myydyin albumi vuoteen 2012 saakka, kunnes Jonne Aaronin, Katri Helenan, Jari Sillanpään, Neumannin, Kaija Koon, Cheekin ja Erinin tähdittämä Vain elämää -kokoelmalevy meni ohitse. Mutta kuten monien menestystarinoiden kohdalla on, levyn tekijöillä ei ollut ennalta aavistustakaan siitä, mitä tuleman piti.
Mutta annetaanpa Kelan itsensä kertoa asiasta tarkemmin. 30 vuotta Kelaa -konsertti järjestetään Helsingin Jäähallissa 6. toukokuuta. (Korjattu esiintymispaikka 14:59)
Anssi Kela kertoo:
Nummelan syntyminen vaati Pekka ja Susi -yhtyeen niskalaukauksen. Vuonna 1999 bändi, jonka varaan olin 13 vuoden ajan rakentanut elämäni, oli äkkiä poissa. Minulla ei ollut suuntaa. Olin yksin.
Aloin kirjoitella biisejä. Silloin tajusin, että bändin kuolema oli tuonut mukanaan vapauden.
Pekka ja Susi oli viimeisinä vuosinaan ollut päämäärätön kompromissi, jonka puitteissa minun ei ollut mahdollista toteuttaa itseäni: piti pusertaa lauluja bändin tarpeisiin. Nyt oli vihdoin mahdollista kirjoittaa ilman filtteriä. Minusta virtasi uudenlaisia kappaleita.
Kun avasin radion ja kuulin suomenkielisiä lauluja, en ymmärtänyt suurinta osaa teksteistä. Jos kukaan ei kerran enää kirjoita yksinkertaisia, helposti ymmärrettäviä lauluja, pitäisikö minun yrittää?
– Anssi Kela
Ne syntyivät jonkinlaisena vastareaktiona ympäröivään musiikilliseen ilmastoon. Kun avasin radion ja kuulin suomenkielisiä lauluja, en ymmärtänyt suurinta osaa teksteistä.
Laulut liikkuivat epämääräisten metaforien tasoilla, ja se alkoi ärsyttää. Heti ärsyyntymisen kintereillä seurasi oivallus: jos kukaan ei kerran enää kirjoita yksinkertaisia, helposti ymmärrettäviä lauluja, pitäisikö minun yrittää?
Päätin upottaa biiseihini selkeitä tarinoita. Kuuntelin paljon country-musiikkia ja pidin sen kursailemattomuudesta: mennään heti ytimeen ja puhutaan asioista ilman venkoilua. Luin Raymond Carverin novelleja, niiden karhea realisimi vetosi suuresti.
Päätin kohottaa sisällön muodon edelle. En välittänyt siitä, olivatko riimini oppikirjan mukaisia — tärkeintä oli liikuttaa tarinaa ja luoda elokuvallisia visioita.
Muutin myös tapaani laulaa, sillä tunsin uusien tekstieni vaativan juttelevampaa laulutyyliä. Pekan ja Suden aikana olin operoinut skaalani yläpäässä, nyt ”hiljaa ja matalalta” oli uusi ”kovaa ja korkealta”. Otin mallia Joni Mitchellin ryöpsähtelevästä flow’sta.
Pian kasassa oli viiden biisin demonauha. Soitin BMG:n Asko Kalloselle, joka oli vierestä todistanut Pekan ja Suden nousun ja pitkän hiipumisen. Kerroin, että bändi oli hajonnut ja minulla oli uusia kappaleita.
Asko on myöhemmin paljastanut, että hän oli päättänyt antaa minulle vielä tuon yhden mahdollisuuden. Hänellä oli mielessään valmis puhe, jossa opasti minua hankkimaan jonkin ammatin.
Demonauhan ensimmäinen biisi oli kuitenkin Kaksi sisarta. Puhe jäi pitämättä.
Asko kuunteli kappaletta naama punaisena ja hoki: ”Ei jumalauta! Ei jumalauta!” Olin uusilla biiseilläni vihdoin löytänyt oman ääneni.
Soololevyn tekemisestä sovittiin tuossa samassa tapaamisessa. Asko komensi minut tekemään lisää lauluja ja pitämään kiinni siitä, minkä olin löytänyt.
Toimin ohjeen mukaisesti, ja kuukautta myöhemmin tekemäni Mikan faijan BMW oli lopullinen niitti: Asko antoi ylistävää palautetta silmät kyynelissä ja passitti minut levyntekoon. BMW otettiin ensimmäisenä biisinä työn alle.
Askon mielestä raakaversiomme kuulosti ihan paskalta: huono laulusoundi, liikaa tempoa — biisi pilalla. Palasimme leuat rinnassa lähtöruutuun.
Noihin aikoihin MTV:llä pyöri usein Everlastin What It’s Like -video. (Nuoremmille lukijoille lienee syytä tähdentää, että tuolloin MTV oli musiikkivideoita esittävä kanava, joka oli tärkeä väylä uusien musiikillisten tuulien haisteluun.) Innostuin Everlastin lanseeraamasta ajatuksesta yhdistää folk-tyyppinen biisi hiphop-biitteihin. Tätä lähdettiin tavoittelemaan Mikan faijan BMW:n tuotannon kanssa.
Aloin kesällä 1999 työstää biisiä kaverini Risto Eskolinin kotistudiossa. Roiskaisimme nopeasti kasaan luonnoksen, jonka menimme esittelemään Askolle. Biisi oli tarkoitus laulaa myöhemmin paremmin ja olin vain pikaisesti soittanut syntikalla melodiat, joiden pohjalta oli aikomus äänittää oikeat jouset.
Askon mielestä raakaversiomme kuulosti ihan paskalta: huono laulusoundi, liikaa tempoa — biisi pilalla. Palasimme leuat rinnassa lähtöruutuun.
Valmista tuli vasta vuoden kuluttua. Olin laulanut biisin moneen kertaan. Sitä oli miksattu ja puunattu, oikeat jousetkin oli äänitetty. Erilaisia versioita oli vaikka miten monta — mutta aina jotain puuttui.
Istuin Askon toimistossa, ja kuuntelimme päitämme puistellen version toisensa perään. Lopulta jäljellä oli enää yksi poltettu cd. Asko laittoi sen soittimeen ja suupielemme hyppäsivät korviin — jo alkoi toimia! Kyseessä oli tietysti alkuperäinen raakileemme. Juuri se IHAN PASKA.
Eka demo on aina paras, ja sellaisena Mikan faijan BMW julkaistiin heinäkuussa 2000. Odotukset olivat korkealla: kaikki tuntuivat olevan sitä mieltä, että pankki räjähtää.
Kaikki paitsi radiot. Yksikään kanava ei alkanut soittaa singleä. Kun radiohiljaisuutta oli kestänyt kuusi viikkoa, pidimme Askon kanssa kriisipalaverin.
Olin kuluneen vuoden aikana toki työstänyt muitakin biisejä kuin pelkkää Mikan faijan BMW:tä, mutta se oli biisinivaskasta se kaikista ilmeisin hitti. Asko totesi, että jatketaan tekemistä ja julkaistaan levy keväällä 2001.
BMW:n kolaroiminen kuitenkin tarkoitti sitä, ettei levy-yhtiön kannattanut panostaa isoimpia pelimerkkejään tulevan albumin markkinointiin. Näkymä synkkeni.
Sitten ihme: Mikan faijan BMW heräsi kuolleista. Radiomafia, Radio Keskisuomi, Radio Suomipop — yksi kerrallaan asemat alkoivat soittaa singleä.
Suomipop tulitti sitä oikein huolella: jossain vaiheessa tuntui kuin joka toinen kanavan soittama biisi olisi ollut Mikan faijan BMW. Pallo lähti vyörymään, ja äkkiä latu oli taas auki.
Äänitin muitakin kappaleita. Osan taltioin yksin kotona tai mökillä: Kaunotar ja Basisti sekä Kissanpäivät jätettiin hyvin kotikutoisiksi: tein äänitykset 12-raitaisella tallentimellani.
Esko Riihelän painajainen oli mukana sillä alkuperäisellä viiden biisin demolla, jonka soitin Askolle Pekan ja Suden hajottua. Siihen ei koskettu: originaaliversio päätyi sellaisenaan albumille.
Yksi Nummela-albumin ansioista onkin se, että juuri Emmalla vuoden tuottajana palkittu Jukka Immonen sai levyn myötä oven auki suurempiin kuvioihin.
Risto Eskolinin kanssa tein BMW:n lisäksi Harhaa– ja Puistossa -kappaleet. Pekka Witikka tuotti Rva Ruususen. Äänitin Witikan kanssa myös Kaksi sisarta -kappaleen, mutten ollut tyytyväinen lopputulokseen ja halusin tehdä biisin uudestaan.
Olin pari vuotta aikaisemmin tutustunut yhteisen kaverin kautta Jukka Immonen -nimiseen nuorukaiseen, jolla oli paja Itä-Helsingin Vartioharjussa. Olin tehnyt Jukan kanssa joitakin sessioita ja todennut, että kyseessä oli kelpo miekkonen. Sanoin Askolle haluavani tehdä Kaksi sisarta -biisin Jukan kanssa.
Asko ei ollut koskaan kuullutkaan Jukka Immosesta ja olisi halunnut käyttää jotain nimekästä tuottajaa. Minulla oli kuitenkin Jukasta hyvä fiilis, ja onnistuin lopulta ylipuhumaan Askon.
Kaksi sisarta onnistui hienosti, ja Jukka Immonen oli sen jälkeen merkitty mies. Yksi Nummela-albumin ansioista onkin se, että juuri Emmalla vuoden tuottajana palkittu Jukka sai levyn myötä oven auki suurempiin kuvioihin.
Tammikuussa 2001 albumi oli jo periaatteessa valmis. Mutta sitten tein vielä yhden laulun.
Istuin kotona työhuoneen lattialla ja kuuntelin kuulokkeet korvilla Bruce Springsteenin Born in the U.S.A. -albumia. Levyn päätösraita on My Hometown.
Sitä kuunnellessani salama iski korvien väliin: tajusin, millainen biisi minulta vielä puuttui. Nousin työpöydän ääreen, ja asetin sille tyhjän paperin. Sitten vain kirjoitin. En miettinyt, kynä liikkui itsestään paperilla.
My Hometownia kuunnellessani salama iski korvien väliin: tajusin, millainen biisi minulta vielä puuttui. Nousin työpöydän ääreen, ja asetin sille tyhjän paperin. Sitten vain kirjoitin. En miettinyt, kynä liikkui itsestään paperilla.
Hetken päästä tekstiä oli kolme säkeistöä. Nostin syliini kitaran ja soitin D-duurin. Perään H-mollin. Aloin hyräillä tekstiä: ”Nämä kadut kaupungin, huvilat ja puutarhat”. Helpoin koskaan tekemäni kappale.
Kun se oli valmis, minua nolotti: ei ketään voi kiinnostaa kuunnella tällaista biisiä. Liian henkilökohtainen, ei siihen voisi samaistua.
Seuraavalle päivälle oli sovittu palaveri Askon kanssa. Vaikka pidinkin biisiäni kiusallisena, niin esitin sen kuitenkin Askolle, joka oli tipahtaa tuoliltaan: ”Tuo on pakko saada mukaan albumille! Laita sen nimeksi Nummela!”
Muutaman päivän päästä kokoonnuin Jukan kanssa äänittämään tätä uutta kappaletta. Yleensä biisien tuotanto on erilaisten asioiden kokeilemista: suurin osa menee roskiin, mutta osa pysyy seinällä.
Nummela oli tässäkin mielessä poikkeuksellinen laulu: kaikki, mitä teimme Jukan kanssa, oli puhdasta kultaa. Esimerkiksi huuliharppuintro: en ollut säveltänyt sellaista. Kun pohjaraidat olivat nipussa, meistä tuntui siltä, että intro kaipaisi jotain. Nappasin pöydältä huuliharpun, paarustin mikrofonin eteen ja pyysin Jukkaa painamaan punaista nappia.
Pam, pam — se oli heti siinä. Maaginen kokemus.
Asko tuli kuuntelemaan valmista biisiä. Kappaleen päätyttyä hän kääntyi tuolillaan ja sanoi silmät kosteina: ”Tämä on täydellinen.”
Levy ei ollutkaan heti ilmestyessään mitenkään massiivinen menestys. Nummela meni julkaisuviikollaan albumilistan sijalle 14.
Seuraavalla viikolla se nousi kärkikymmenikköön ja pysyi siellä 14 viikkoa. Ykköseksi Nummela nousi vasta 15 viikkoa julkaisunsa jälkeen. Tuosta eteenpäin vauhti kiihtyi: kesäkuuhun mennessä levy oli myynyt kultaa, kuukautta myöhemmin platinaraja rikkoutui.
Puistossa-kappaleesta tuli massiivinen hitti, ja elokuu toi tullessaan jo tuplaplatinaa. Olin kesällä 2001 Suomen isoin artisti.
Enkä arvannut, että urani lakipiste meni jo.
