Vanhaa vihaa purkamassa: Litku Klemetti käsittelee albumillaan kiusaamispiinaansa

Markus Paajala

Litku Klemetin Ding ding dong on yksi vuoden 2019 levytapauksista. Albumi on tekijälleen tapa luodata kipeitä muistoja, kun kiusaajien tuottama piina ajoi varhaisnuoruudessa lauluntekijää yhä kauemmas valtavirrasta. Lue katkelma Soundin 8/19 kansijutusta tästä.

Teksti: Aki Nuopponen

Juna Kainuuseen -albumin tavoin Ding ding dong peilailee Sannan suhdetta kotiseutuunsa ja menneisyyteensä tavalla, jota hän ei välttämättä itsekään biisejä kirjoittaessaan tiedostanut.

Nykyisellään Sanna pitää majaansa Jyväskylässä, mutta se tietty kuhmolaisuus ja hänen tajunnassaan nuoruudesta asti vaaninut ulkopuolisuuden tunne eivät ole kadonneet mihinkään.

– Onneksi tää Jyväskyläkin on kuitenkin vaan tällainen kylä, jossa ei tartte niin paljon miettiä mitään ison kaupungin kuvioita, mutta kyllä sekin on pistäny miettimään omaa suhdetta menneisyyteensä, Sanna sanoo.

– Mulla ei ollut koskaan sellaista hirveää kotiseutukapinaa. Rakastin Kuhmossa sitä ympäristöä, luontoa ja sellaista, ja olisin varmasti viihtynyt siellä tosi hyvin, jos en olisi ollut koko elämäni ajan kiusattu. Se kiusaaminen ajoi mut muuttumaan oudommaksi ja oudommaksi. Ihan vain kiusaajien kiusaksi.

– Levyä kirjoitettuani huomasin, että se on ihan täynnä vihaa, jota mä olen ehkä padonnut Kuhmossa asumisesta asti. Sellaista mustaa mönjää, jonka takia halusin vaan huutaa kaikille, että: ”Te ette vaan tajua mua! Haistakaa paska!”

– Siitä kumpuaa levyllä esiintyvä Kuhmoon jäänyt Hullu-Sanna, joka on yhtä paljon mua kuin se on mun vastakohta. Vähän samalla tavalla kuin Litku on lavoilla, eli tosi iso ja ronski hahmo, joka ei häpeile mitään.

Vaikka Hullu-Sanna huutelee levyllä ronskilla suulla ja Litku Klemetti irrottelee lavalla täysillä, käyttää Sanna toistuvasti sanaa ”nössö” itsensä kuvailemiseen, kun hän miettii musiikkielämäänsä levyjen ja lavojen ulkopuolella.

– Keikoillahan mä olen se tyyppi, joka myy levyjä, vetää keikan, myy taas vähän levyjä, ja menee sitten nukkumaan heti, kun se on mahdollista, vaikka muut jatkaisi iltaa vielä pitkään, Sanna naurahtaa.

– Seuraavana päivänä saatan kierrellä kaupunkia, jos bändin pojat sattuu nukkumaan vähän pidempään, ja se kaikki keikkailu ja kiertely on jotenkin tosi vaivatonta siinä hetkessä. Vasta kotona tajuan, miten paljon jännitän ja stressaan kaikkea. Haluaisin vaan maata x-asennossa, ja arkeen palautuminen tuntuu ihan mahdottomalta.

Moni saattaisi nollata itseään varsinkin keikkareissuilla tempaisemalla vaikkapa tymäkät humalat, mutta taiteilijanimestään huolimatta Sanna ei enää näihin litkuihin koske.

– Joo, en tosiaan juo ollenkaan, Sanna sanoo.

– En oo koskaan käyttänyt juurikaan mitään päihteitä, mutta reilu kuus vuotta sitten lopetin kokonaan. Syy on siinä, että mä vaan olen tällainen nössö. Mulla ei ollut edes teininä tarvetta kovistella jossain Kuhmon pilisringissä. Olin kotona, nörtteilin pianon kanssa, kuuntelin proge-eepoksia ja kävin äidin kanssa metsäretkillä.

– En ole maistanut edes tupakkaa koskaan! Enkä aio maistaakaan. Ehkä mä synnyin keski-ikäiseksi. Tai mummoksi!

Lue koko haastattelu Soundista 8/19.