Pelkkä ajatus pyörryttää. Mitä jos olisi progetyttöjä, jääkuningattaria, kainuujunia ja muita aiempia Litku Klemetti -kolahduksia ihastellessaan tiennyt, että tämä on vasta alkusoittoa?
Ding Ding Dong -albumilla lahjakkuudesta on kasvanut suvereeni tekijä. Iskelmän, uuden aallon ja progen maailmoista ammentava Litku-rock on hioutunut niin tunnistettavaksi omaksi ilmaisuksi, ettei vaikutteista vänkääminen ole mielekästä.
Kauniisti paikalleen asettuvien yksityiskohtien määrä on huomattava ja kuitenkin Litku-maailman rikas arkkitehtuuri on rakennettu itsetarkoituksellista näppäröintiä välttäen.
Litku Klemetin tapaisten tekijöiden kohdalla on suuri kiusaus sortua henkilökulttiin. Poikkeusyksilö on nähnyt kokonaisen maailman, ja joku sitten vähän soittelee ja toteuttaa valtavat visiot.
Väärin. On syytä alkajaisiksi muistuttaa kaikkien mukanaolijoiden merkityksestä.
Tuntematon numero -musikanttien yhtyesoitto on rautaista ja runollisesti rokkaavaa. Pekka Tuomen tuotantojälki on oivaltavuudessaan paikoin henkeäsalpaavaa. Kauniisti paikalleen asettuvien yksityiskohtien määrä on huomattava, ja kuitenkin Litku-maailman rikas arkkitehtuuri on rakennettu itsetarkoituksellista näppäröintiä välttäen.
Hiottu ja samalla yllätyksellinen toteutus on juuri sitä, mitä levyn ytimenä soiva ajatusten ja tunteiden sfääri ansaitsee.
Sanna Klemetti on paitsi persoonallinen myös laajemman kulttuurisen jatkumon näkökulmasta kiinnostava lauluntekijä. Yksilön ja ympäristön, syrjäseutujen ja kaupunki-Suomen välisen jännitteen kuvaaminen on ollut taiteilumme peruskauraa iät ja ajat.
Popmusiikissa tätä aihealuetta on vatvottu enimmäkseen aika yksiulotteisesti, kahden pääuoman välillä poukkoillen. Maalla on joko mukavaa tai sieltä on pakko päästä pois.
Sanna Klemetin laulujen kuva elämästä pienellä paikkakunnalla on erityisen viiltävä, jos sitä peilaa varsinkin iskelmälliseen ”liian suuri city, ei mennyt niin kuin piti” -ajatteluun. Koti-ikävälauluissa kohtalo ohjaa ihmisen suureen kaupunkiin, jossa on paha olla. Vihamielisessä urbaanissa viidakossa elämää ylläpitää lämmin muisto maaseudun tai pikkukaupungin idyllistä, jossa on kaikki kohdallaan. Miksi ikinä lähdin!
Sanna ei kuitenkaan päädy jankkaamaan yksioikoista ahdistumispitkästymismantraa, joka yleensä leimaa rockin tuppukylä-narratiiveja. Hänen todellisuutensa on paljon monisyisempi ja rajumpi.
Litkun kertojaäänenä toimiva alter ego Hullu-Sanna ei koskaan lähtenyt Kainuusta vaan jäi, vaikkei olisi ehkä kannattanut. Sanna ei kuitenkaan päädy jankkaamaan yksioikoista ahdistumispitkästymismantraa, joka yleensä leimaa rockin tuppukylä-narratiiveja. Hänen todellisuutensa on paljon monisyisempi ja rajumpi. Leikkauspiste fiktion ja tekijänsä tarinan välillä kulkee myös näillä main.
Emotionaalinen autenttisuus tekee Litku Klemetin musiikista riipaisevaa. Monissa paikoissa luova hulluus on yksinkertaisesti hulluutta, poikkeavuutta vailla sijaa. Ulkopuolisuus on muutakin kuin luovuuden lähde tai tyylikkään taiteilijaidentiteetin raaka-aine.
Pienessä yhteisössä Hullu-Sannan tapainen kummajainen on tuomittu elämään omassa maailmassaan. Yhteyden muihin ihmisiin korvaa itsekuviteltu rinnakkaistodellisuus, joka muodostaa valtavan päänsisäisen freskon.
Unenomaisten näkyjen ja runsaina pulppuavien runokuvien virran pitää liikkeellä sähköisenä sähisevä vimma ja palava raivo. Hullu-Sanna haluaisi rakastaa ja tulla rakastetuksi. Ymmärtääkö kukaan, mistä tai kenelle hän puhuu?
Kaikki muut paitsi Sanna tietävät vastauksen, ja hänkin jossain mielensä sopukoissa aavistaa. Kun likipsykoottisena pauhaava sisäinen ääni vetää välillä henkeä, totuus valkenee. Hullu-Sanna on ikuisesti yksin. Kipu ei ole kuvitelmaa.
