Abivuonna kirjoitin lukiotaipaleeni parhaaksi luokitellun äidinkielen aineen: teksti nimeltä Matka vailla määränpäätä sai opettaja Aira Revolta parhaan mahdollisen pistemäärän, 99. Olin siinä keksinyt niinkin omaperäisen vertauskuvan kuin että elämä on matka. Aineen eetos oli agnostinen ja jossain määrin nihilistinen. Näinhän 18-vuotias älykköjätkänä itseään pitävä ajattelee.
Mutta matka elämän vertauskuvana on toimiva. Siksihän sitä on niin paljon käytettykin. Sitten on kyse toteutuksen tasosta. Ehkäpä Egotrippi onnistui siinä paremmin vuonna 2004 kuin minä vuonna 1997. Kyllä ikiklassikko Matkustajakin joka tapauksessa 99 pisteen arvoinen on. Vähän kuin kaikessa hiljaisuudessa siitä on tullut yksi 2000-luvun suomirockin todellisista järkäleistä, vaikka toki iso hitti oli aikanaankin.
Matkustaminen yöllä on vielä oma lajinsa. Liikennevälineen ikkunasta ei juuri mitään näy. Pimeyttä näkyy, mutta liikkeen tuntu on silti läsnä. Matkustaja on kapselissa, jonka tarkkaa sijaintiakaan ei voinut ennen Google Mapsia selvittää. Tai voi, ajoittain, kun tullaan asemalle.
”Asemalta kaikuivat kuulutukset kutsuna, jota pakoon ei pääse.” Eivät ne kuulutukset kutsu jäämään kyydistä pois, vaan pysymään kyydissä, uusiin paikkoihin, uusia kuulutuksia kuulemaan.
Matkustaja on kappale koko elämää leimaavasta levottomuudesta, tai näin sen koen. Tunnistan tunteen myös. Ajattelen usein, että elämä on elämisen arvoista vasta reissussa. Reissu voi olla rasittavakin, ja usein onkin. Vieraantumisen tunne voi iskeä. Olen viettänyt loputtomat tunnit junissa ja busseissa yksin, vaikka perillä odottaisikin hauskaa seuraa. Välitilasta puhuminen on klisee, mutta tosi klisee sekin. Vuonna 2004 kukaan ei edes odottanut matkustajan olevan tavoitettavissa vaikkapa sähköpostilla. Eikä itsekään päässyt itseään virtuaalimaailmassa viihdyttämään. Kuulokkeet ja kirjat ja ikkunasta tuijottelu oli keksitty.
Tähän liittyvät biisin avainfraasit, kuten ”Aina matkalla jonnekin”, joka sittemmin päätyi Egotripin hienon orkesterilivenkin nimeksi. Tai: ”Nouset kyytiin kerran, oot kyydissä aina.” Nyt tullaan matkaan vertauskuvana. Se on tässä tapauksessa myös sopivan epämääräinen. Ei se esitä loppulausuntoa siitä, millainen matka elämä on. Ei se välttämättä paaluta kokonaista elämänkäsitystä. Se vain maalaa abstraktin, vihjeenomaisen kuvan; tunnetilan, jonka moni voi kokea omakseen. Elämä on irrallisuutta, tuijottelua bussin ikkunasta.
Mutta oikeastaan Matkustaja on todella suuressa määrin musiikillinen mestariteos. Jousikvartetin rikastama popkappale on jokseenkin parasta 70-luvun aikuisrockin mallista tavaraa, mitä meillä on tehty. Kun ihan alkusekuntien jälkeen jouset tulevat kehiin, niin kylmät väreet saapuvat myös. Jousia ei kuitenkaan ole ylikäytetty tai alistettu halvan draaman palvelukseen. Komppi on koko ajan jäntevä ja pitää homman kasassa.
Matkustaja on Egotripin kitaristin Knipin säveltämä ja sovittama kappale. Siinä mielessä hän on eittämättä klassikon päätähti. Mutta hyvänä kakkosena seuraa laulaja Mikki Kauste, jonka kuulas ja sopivan neutraali tulkinta ankkuroi biisin juuri sopivalle melankolian asteelle. Toki Egotripillä aina myös näiden kahden stemmalaulut tekevät onnistumiset.
Matkustaja on laulubiisinä aika ovela. Eräs ystäväni kehui sitä kerran yhdeksi palkitsevimmista karaokekappaleista, mutta kun itse koetin kuivaharjoitella, totesin, että eihän tästä paljon mitään tule. Teksti on rytmitetty hyvin epäortodoksisesti, mutta Kausteen laulamana se soljuu luontevasti. Sanat keinuvat kappaleen luontaisen rytmin mukana ja luovat nimenomaan matkustamisen vaikutelman.
Kyseessä on jokseenkin uraauurtava suomirock-biisi. Se kumartaa perinteelle, mutta on täysin omalakinen. Lisäksi se vetoaa pakahduttavimpiin perustunteisiin sekä sanoillaan että sävelkielellään. Tällaiseen kultasuoneen kun osuu, voi jo luvan kanssa ilmoittautua historiankirjoihin.
Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 5/24.
