Don Huonot nosti 1990-luvulla hattua villin nuoruuden eläneelle Mika Waltarille, joka inhosi omia varhaisia töitään

Niko Peltosen toimittamassa Martti Luther ja muovipussi -juttusarjassa käsitellään tällä kertaa Don Huonojen Kaksoisolento-levyllä julkaistua kappaletta Sininen yö.
4.6.2020 09:52

FOMO, fear of missing out. Tällä nettiaikakauden käsitehirviöllä on alettu kutsua sitä perustunnetta, että kaikki mahtava ja tärkeä tapahtuu toisaalla, ellei sen mahdollisuutta ole koko ajan aktiivisesti jahtaamassa.

Se tunne vaikuttaa useimmissa meistä vahvimmin myöhäisteini-iästä nuoreen aikuisuuteen ulottuvana sumuisena kautena. Tuolloin tehdään tyhmyyksiä tai koetaan kiikkustuolissakin muistelemisen arvoisia asioita tai sekä että. Useinhan kumpikin määre pätee samaan kokemukseen.

Omanlaisensa on se ihmistyyppi, joka elää nuoruutensa kaikkien objektiivisten mittareiden mukaan ”täysillä”, mutta haluaa silti jotain parempaa, syvempää ja täydempää. Tällainen ihminen ei vanhetessaan muistele nostalgisesti hölmöilyjä tai euforian hetkiä, vaan hymähtää resignoituneen nihilismin vallassa jotain sellaista kuin ”hmh, nuoruus”.

Tällainen ihminen oli epäilemättä Mika Waltari (1908–79), jonka voinee sanoa eläneen aikansa suomalaisella mittapuulla eeppisen nuoruuden. Hän hankki sukupuolitaudin Pariisissa 19-vuotiaana, teki läpimurtonsa kirjailijana Suuri illusioni -romaanilla 20-vuotiaana ja reissasi 21-vuotiaana junalla Euroopan läpi Istanbuliin asti. Sitten hän meni naimisiin upseerin tyttären kanssa ja otti itseoikeutetun asemansa nuoren polven kirjallisena kärkivaikuttajana, mutta varhainen perheen perustaminen ei estänyt häntä jättämästä pitkin 1930-lukuakin jälkeensä kiihkeinä ryöppyävien menestys- ja kohuteosten ja niitä innoittaneiden romanttisten valloitusten vanaa.

Myöhemmin Waltari toki inhosi nuoruudentuotantoaan ja varsinkin runouttaan – sillä alalla hän ei katsonut olleensa koskaan kovin hyvä. Lopulla elämäänsä hän, akateemikko ja kaiken saanut kirjailija, kansainvälinen menestyjä, tuijotti toistakymmentä vuotta joka kesä valkoista paperia. Itsekritiikki oli äitynyt niin pahanlaatuiseksi, että mieleen tuli enää lauseita, jotka olivat roskaa.

­Turha sanoakaan, että samaistun Waltariin. Hänen elämänpettymyksensä on resonoinut minussa siitä asti, kun luin Sinuhen kesällä 1995. Pian sen jälkeen rakastuin Don Huonot -yhtyeen neljänteen albumiin Kaksoisolento, ja sattumalta sen toiseksi viimeisenä raitana on sovitus Waltarin nuoruudenrunosta Sininen yö. Sen on täytynyt olla järjestyksessä toinen miehen teksti, johon tutustuin.

Olin 17-vuotias ja ”sydämeni oli kipeä”, joten voidaan varmaan antaa anteeksi se, miten täsmällisesti Kalle Aholan kyynisen/herkän runopojan persoona ja tekstit minuun osuivat, jos kohta Donkkareiden tällä levyllä keskimääräistä melodisemmat ja tun teellisemmat sävellyksetkin – ja ne kuuluisat stemmalaulut. Nuoruus oli tehty äkkijyrkästä angstista ja haikeista haaveista, ja siinä kuin Kauko Röyhkällä, oli tässäkin tarjolla molempia, mutta suoremmassa, suoneen piikitettävämmässä muodossa.

Levyn tekijätiedoista noteerasin tietysti Waltarin nimen, ja tämä loi lisähohtoa suosikkikappaleeseeni, joksi Sininen yö pian muodostui. Henkilöhistoriani ironiaa on, että nämä maailmanrannan jyrisevät asemahallit ja neonvaloliekeissä palavat kadut olivat vielä kovin vieraita minulle, rovaniemeläiselle, joka matkustin lähinnä perheen kanssa autolla Etelä-Suomeen sukuloimaan. Lähes tarkalleen 70 vuotta vanhempi Waltari oli nähnyt samanikäisenä paljon laveamman kappaleen maailmaa.

Matkustamisen etuoikeus koitui osakseni paljon myöhemmin. Ja siihen kun innostuu, käy pian niin, ettei mikään riitä. Vanhojen reissukuvien selailu on vain pakottava impulssi päästä seuraavaan, vielä parempaan reissuun. Euroopan karttaa rytmittävät kaupungit, joissa ei vielä ole käynyt.

Ja tänä keväänä, tietysti, ahdistava epävarmuus siitä, mahtaako koskaan päästäkään.

Tiedostan ajatteluni epätarkkuudet ja narsistiset virheet, mutta peruskokemusta se ei muuta miksikään. Sen sanoittaa Sininen yö, jota olen viime aikoina kuunnellut taas paljon.

Kun kaikki minussa huutaa
miten olisi voinut olla
ja ohitseni liukuvat tyhjinä
elämän ruhtinasyöt.

Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 5/20.

Lisää luettavaa