Helsingin kaunein tapahtuma keräsi 57 500 ihmiskunnan edustajaa musiikin, katumuodin ja yhdessäolon täyttämille bakkanaaleille. Vaikka tämän vuoden festivaalipukeutuminen oli jälleen lähinnä lobotomiapotilaiden tyylitajulla hoidettua (kuka oikeasti pitää tennis-sukkia, mokkasiineja, lyhythihaisia kauluspaitoja ja rusetteja tyylikkäinä?) ja joka paikkaan sai jonottaa, olivat tarjonnan paljous ja yhteisöllisyys taas kerran poikkeus maan muista festivaaleista.
Perjantai 8.8.
1. Darkside
Nicolas Jaarin ja Dave Harringtonin muodostama Darkside kohautti vajaan vuoden takaisella levyllään, mutta Flowssa näkemäni keikka pesi sen mennen tullen. Tuttuihin kappaleisiin ja improvisaatioon usein samaan aikaan nojannut esitys oli vähän kuin Mezzaninen aikainen Massive Attack dubissa ja housessa uppopaistettuna. Darkside vaivutti väsyneen ja humalaisen yleisön transsiin, keinumaan musiikin tahtiin unen ja valveen rajamailla.
2. Slint
Slintin keikka oli allekirjoittaneelle festivaalin odotetuin, enkä onneksi joutunut pettymään. Yhtyeen jäsenet näyttävät edelleen, yli 20 vuotta joutsenlauluksi jääneen Spiderland-albumin jälkeen, hardcorea kuuntelevilta ja Dungeons And Dragonsia pelaavilta räkänokilta. Harvoin olen todistanut näin dynaamista keikkaa, ja vieläpä festareilla. Black Tentia sopivampaa paikkaa yhtyeelle saa hakemalla hakea, sillä ahdistava kuumuus yhdistettynä pimeään tilaan vei esimerkiksi Washerin aikana yleisön tajunnan synkimpiin rappukäytäviin.
Rakastan tätä yhtyettä. Good Morning, Captain päätti setin yleisön puidessa nyrkkiä ilmaan ja laulaessa kilpaa kitaravallia vastaan ”I’m trying to find my way home, I’m sorry, and I miss you”. Ihmismielen pimeys ei ole koskaan aikaisemmin kuulostanut näin hyvältä.
3. Hopeajärvi
Suomen tämän hetken maanisdepressiivisin yhtye on kuin salaa kehittynyt maan livebändien kermaan. Uudet biisit kuulostivat hyviltä, ja syksyllä julkaistava albumi tuskin tulee olemaan pettymys. Tämä bändi on niin sanotusti aika helvetin kovassa iskussa, ja animea, giffejä ja epämääräistä sälää (tätä tuntuu yhtyeen sanoituksissakin olevan paljon) yhdistäneet taustaprojektiot vain korostivat Hopeajärven omaperäisyyttä, ja yhtye onkin niin ikään kuin Pavementin ja Sielun Veljien epäpyhä risteytys.
4. Jessie Ware
Modernia R&B:tahan tämä on, vaikka monet yrittävätkin pakottaa Jessie Warea eri alagenrejen häkkeihin. En juurikaan lämmennyt artistin albumille, mutta livenä kappaleet kyllä toimivat. Kutumusiikkia, ’nuff said. Ennen keikan loppua Jessie Ware ilmoitti myös menevänsä naimisiin, joten ärsyttävyyteen asti huokunut hyväntuulisuus lienee perusteltua.
5. Mirel Wagner
Mirel Wagneria kävi sääliksi. Täyteen pakattu pallomainen 360-lava, julkkarikeikka ja televisiotaltiointi, jotka kaikki olivat kirottu ongelmilla. Keikka alkoi myöhässä ja kärsi teknisestä säätämisestä. Sääli, sillä viereiseltä DJ-lavalta kuulunut meteli peitti usein Mirel Wagnerin hiljaisen ilmaisun alleen, osan yleisöstä tuhahdellessa huonosta näkyvyydestä ja taustamelusta.
Itse kappaleet olivat timanttisia, eikä toista Mirel Wagneriin verrattavaa artistia ainakaan Suomen sisältä löydy. Tunnelma keikan aikana oli kuitenkin parhaimmillaan maaginen, osittain varmaan johtuen taistelusta melusta rakennettuja tuulimyllyjä vastaan.
Lauantai 9.8.
1. The National
Allekirjoittanut todisti yhtyettä livenä ensimmäistä kertaa, joten en kykene vertaamaan esitystä aiempiin keikkoihin. Don’t Swallow The Capilla alkanut keikka hurmasi, ja kohokohdiksi nousivat Afraid Of Everyone, riipaisevan upea Bloodbuzz Ohio, sekä euforisesti keikan päättänyt Terrible Love, jonka aikana useampi pariskunta syleili toisiaan.
Kokomustaan sonnustautunut Matt Berninger on edelleen aikansa karismaattisimpia keulahahmoja, jonka vähäeleisen teatraalinen tulkinta tuo yhtyeen musiikkiin roppakaupalla inhimillisyyttä. Myös The National kärsi teknisistä ongelmista, joista liki puolet keikasta puurouttanut paska miksaus ja epäluotettavat mikrofonit tulivat päällimmäisinä ilmi.
2. Plain Ride
En ymmärrä suomalaisia. Kotimaisista yhtyeistä lauantain kiistatta parhaan keikan yleisö koostui vain kourallisesta ihmisiä, niistäkin suurin osa todennäköisesti vanhoja faneja muutaman käännytettävän ohella. Eturiviin pystyi kirjaimellisesti kävelemään kesken keikan. Sattuneesta syystä äärimmäisen intensiivisesti esiintynyt Plain Ride poukkoili tiukan kontrollin ja jonnekin yläilmoihin haihtuvan maalailun välillä.
Vaikka The National pesi muut yhtyeet silkalla massiivisuudellaan, on Plain Ride kuin rupisen, vuosien painon kuluttuman ja paikoin vereslihalla olevan kovan kuoren alla kytevää vihan ja rakkauden välissä olevaa kiirastulta. Road Musicin aikana ja siitä eteenpäin yhtye ja yleisö olivat kuin yhtä spasmisesti nykivää organismia.
Janne Westerlund lienee tämän hetken karsimaattisin esiintyjä. Hän soitti akustista kitaraansa kuin olisi harrastanut sen kanssa seksiä tunnin ajan, vaihtaen asentoa kappaleiden välissä.
3. Manic Street Preachers
Kaikkien aikojen popkappaleisiin kuuluva Motorcycle Emptiness avasi keikan sinisellä liekillä. Yleisö soi suoraan kädestä. Yllättäen uudelta Futurology-albumilta kuultiin vain kolme kappaletta.
Manicsien suurimmaksi ongelmaksi koituikin vain tunnin festarislotti ja James Dean Bradfieldin ongelmat mikrofonin toimivuuden kanssa. Biisejä kuultiin hädin tuskin puolelta yhtyeen albumeista, ja niistäkin vain ne suurimmat hitit. Sääli. Ainoat yllätykset olivatkin raskaalla kädellä esitetty Suicide Is Painless, sekä tapansa mukaan säädyllisesti pukeutuneen Nicky Wiren lakonisella yhden nuotin äänialallaan tapailema pätkä The Clashin Garagelandia.
Joku urpo fani yritti heittää James Dean Bradfieldia tyhjällä tölkillä kesken A Design For Lifen (”I wish I had a bottle”), johon hän kesken kappaleen vastasti kansainvälisen käsimerkin siivittämänä ”you missed me you fucking cunt!”. Huvittavaa. Hieno keikka puutteistaan huolimatta, ja viimeisenä kuultu If You Tolerate This Your Children Will Be Next -nimihirviö muistutti, miksi yhtye on edelleen relevantti ja parhaimmillaan lajissaan universumin paras.
4. Kavinsky
Monelle lähinnä Drive-elokuvasta tuttu ranskalaisartisti esitti kulttiklassikoksi nousseen Outrun-albuminsa kokonaisuudessaan. Lumia Blue Tent pursusi yleisöä, joten päädyin seuraamaan keikkaa teltan ulkopuolelta. Toisaalta, liekö yhden miehen syntetisaattorishowssa sinänsä mitään katsomisen arvoista hienoja visuaaleja lukuunottamatta?
Härskiä camp-huumoria kasariestetiikkaan naittanut house leikkasi yleisön kollektiivisen tajunnan läpi, älyttömän zombeihin ja autoihin liittyvän taustatarinan itselleen keksineen Kavinskyn ollessa lavalla paikoin jopa huvittavan vakavana.
5. Bill Callahan
Aivan ihastuttava ja silti ristiriitojen repimä. Intensiivinen, mutta lakoninen. Keikan harmittavin asia olikin itse yleisö, sillä puheensorina (menkää nyt oikeasti muualle jauhamaan blogeistanne) paikoin peitti hiljaa esiintyneen artistin yhtyeineen. Tuntuikin, että Mirel Wagnerin ohella myös Callahan esiintyi aivan väärällä lavalla. Sääli, sillä olin odottanut keikalta − tai pikemminkin yleisöltä − paljon enemmän, ja sattuneesta syystä kroolasin läpi Jack Cousteau -pipojen juoma-alueelle ennen keikan loppumista.
Sunnuntai 10.8.
1. Outkast
Nyt kyllä! What the Hell-sinki!? Seuranneistani keikoista Flown suurimman yleisön kerännyt Outkast ei ole julkaissut uutta materiaalia liki kymmeneen vuoteen, mutta tuskin kukaan odotti mitään tämän kaltaista ryöpytystä. B.O.B.:illa alkanut keikka lähti liikkeelle alusta lähtien vähintäänkin hullun kovaa, Rosa Sparksin ja Miss Jacksonin pedatessa tietä festivaalien parhaalle showlle. Allekirjoittaneelle kohokohdaksi nousi alunperin Purple Ribbon All-Starsin esittämä Kryptonite (I’m On It), jota seurasi Big Boin ja Andrén yksin esittämät omat pienet setit.
Kummastusta herätti se, että Hey Ya esitettiin jo setin puolivälissä − jotenkin olisin kuvitellut sen merkkaavan keikan päätöstä. Aivan keikan lopussa esitetyt Roses ja So Fresh, So Clean olivat kuitenkin vähintään yhtä hyviä, ja bailaamisesta hikinen kansa tuskin olisi jaksanutkaan enemmän kuin makeaa mahan täydeltä.
Hattua pitää nostaa myös festivaalien itsetietoisimmasta esiintymisasusta: siinä missä Big Boi oli sonnustautunut perinteiseen hip hop -geariin, oli André 3000 laittanut ylleen Narcissistic Americans -tekstillä koristellun mustan haalarin, josta roikkoi Sold Out -kyltti, sekä hopeisen peruukin. Vaikutuksen voi tehdä myös vähäeleisesti.
2. Slowdive
Varmasti indiepiirien odotetuin esiintyjä, jonka paluuta kukaan ei odottanut. Machine Gun sulatti kyynisimmänkin sydämen, myös allekirjoittaneen kohdalla − ja minulla on vieläpä erittäin ristiriitainen suhtautuminen yhtyeeseen. Pitkin keikkaa välispiikkejä suomeksi ja englanniksi viljellyt kenkiintuijottelubändi oli kovassa tikissä, Alisonin ja 40 Daysin nostattaessa yleisön jopa tanssimaan ja laulamaan mukana.
Oikeastaan vain yhtyeen parhaan albumin, Pygmalionin, lähes täydellinen sivuuttaminen jäi pännimään, sillä albumilta kuultiin vain Crazy For You. Keikka huipentui loppua kohden versioon Syd Barrettin Golden Hairista − ei lainkaan pöllömpi valinta.
3. Die Antwoord
Ehdin näkemään keikasta vain loppuosan, mutta huh huh mitä tykitystä. Bändin hurmos ja silkka brutaalius oli Ibiza-sävyistään huolimatta leuat lattianrajaan hilaava adrenaliinipaukku. Primitiivisen seksuaalinen jännite välittyi myös yleisön puolelle. Kesken keikan joku pitkään kolttuun pukeutunut friidu kiipesi tukipilaria pitkin ja alkoi twerkata ja levitellä haarojaan musiikin tahtiin. Käyhän se näinkin, varsinkin, jos kyseessä on Die Antwoordin kaltainen jyske.
4. Mark Ernastus Presents Jeri-Jeri
Itselleni ennestään täysin tuntematon yhtye. Polyrytmistä, rocksteadyyn sekoittunutta perkussiivista afrobeatia, joka sai alkunsa Senegalilaisten muusikoiden ja Berliinin klubeilta tunnetun Mark Ernastusin yhteistyönä. Ainut festareilla todistamani keikka, jonka aikana väkeä lappasi enemmän ja enemmän lavan läheisyyteen pois lähtemisen sijaan. Vuoden kovin yllättäjä, joka on pakko ottaa tarkempaan syyniin.
5. H K Z (Hauschka Kosminen Zeigler)
Festivaalien kolmannen päivän väsymystä ja nestehukkaa oli hyvä lievittää, joten siirryin istuskelemaan pimennetyn Voimalan keinutuoleille istuskelemaan. Onneksi pysähdyin hetkeksi, sillä H K Z ihastutti ja oli juuri oikea valinta. Klasarin, jazzin ja paikoin jopa atonaalisuuden puolelle menevän noisen ja ambientin välisellä harmaalla alueella pianoin, selloin, perkussioin ja erilaisin elektronisin efektein operoinut suomalais-tanskalais-yhdysvaltalainen yhtye pysäytti hetken.
TEKSTI:
Juho Äijö
KUVAT:
Flow Festival / Jussi Hellsten (pääkuva, Die Antwoord), Samuli Pentti (alempi Outkast, H K Z, Jessie Ware), Tomi Kukkonen (The National, Kavinsky), Noora Isoeskeli (Bill Callahan, Slint), Tomi Palsa (Mirel Wagner, ylempi Outkast, Manic Street Preachers), Miikka Pirinen (Hopeajärvi)