37th Tampere Jazz Happening
Pakkahuone, Klubi, Telakka
1.-4.11.2018
Teksti: Jussi Niemi, kuvat: Maarit Kytöharju/Tampere Jazz Happening
Taas tuli mahtiannos etulinjassa taistelevaa musaa Tampereen 37. Jazz Happeningissa. Kaikkea tiiviistä ohjelmasta oli mahdotonta nähdä. Keskityin Pakkahuoneen ja Klubin tapahtumiin, koska Telakan tarjonnasta on tullut valtaosa lähiaikoina nähtyä.
Kitaralla soitettua edm:ää alpeilta
Torstain ilmaiskonsertissa esiteltiin nyt itävaltalaista meininkiä, mitä ei täällä usein päästä kokemaan. En ehtinyt illan aloittaneeseen Mario Rom’s Interzoneen (nimi tulee William Burroughsin kirjasta) ja se harmitti, koska ystävien raporteista päätellen se oli illan kovin veto.
Kompost3 oli periaatteessa hyvinkin mielenkiintoinen sekoitellessaan ajankohtaisella soundilla erilaisia tyylejä 70-luvun Milesista ambientiin ja trip-hoppiin. Puutteeksi osoittautui se vanhanaikainen: kiinnostavien sointien ja oivan soiton seasta tajuntaan ei tarttunut mitään muistettavia melodioita tai pysäyttäviä moodeja.
Elektro Guzzin erikoisuus piili siinä, että perinteisellä kitaratriolla soitettiin ”edm:ää”. Kuulokuvan perusteella soittimia ei olisi mitenkään arvannut. Toisaalta: so what? Jytke toimi kyllä hyvin, jos sitä tanssi, mistä yli-innokas manageri jaksoi esipuheessaan mainita tiuhaan. Kuuntelukokemuksena jumputus alkoi kuitenkin aika pian puuduttaa.
Matkailua todellista spirituaalisemmassa Helsingissä
Perjantaina Trygve Seim esitti Hesassa säveltämiään Helsinki-kappaleita. Niiden perusteella pääkaupunkimme on järisyttävän upea, syvällinen ja seesteinen mesta. Norjalaistenoristin hetkellisesti vähän itämaisillekin koukeroille piipahtanut työskentely oli kypsässä meditatiivisyydessään täysin aseista riisuvaa ja vei ajatukset hengellisille taajuuksille. Muu bändi, norjalaisten joukossa rumpali Markku Ounaskari, säesti maestroa erittäin pätevästi, mutta ei ihan samalla spirituaalisella tasolla. Tähti ja säestäjät -asetelma oli selvä, vaikken usko Seimin sellaista yhtään tavoitelleen.
Snoop Dogg ja Kendrick Lamarr ovat työllistäneet Josef Leimbergia, mutta omalla Astral Progressions Orchestrallaan pussihousuissaan hupaisasti hiippaillut amerikkalaistrumpetisti suuntasi kosmiseen jazziin. Osasto on itselleni rakas, joten odotukset olivat kovat. Niitä ei ihan lunastettu. Astraalijazz vaatii pitkiä henkisiä harjoituksia ja väkevää läsnäoloa, mutta ainoastaan inkkarin näköinen, muita vanhempi fonisti/huilisti Tracy Wannomae tuntui värähtelevän toivomillani taajuuksilla. Tosin hän saikin olla äänessä eniten koko ryhmästä. Hyvä niin.
Vasta aamuyöllä starttaava yökeikka Klubin puolella vaatii staminaa, mutta juuri Porissa nähdyn Snarky Pupin spin-offina syntynyt Ghost-Note oli niin pirtsakka tapaus, ettei väsy tullut. 7-henkinen porukka pani tanssimaan ennen muuta Prince-henkisellä funkilla, jossa oli tanakasti jazzia mukana ja parhaimmillaan afrosävyjäkin. Energia oli mahtava, jos kohta jossain määrin sorruttiin minun makuuni pieneen ylisoittamiseen, kun kaikki luukuttivat niin maan perusteellisesti yhtaikaa. Löytyi sieltä toki joku mukava suvantokin, kun hetkellisesti vähän maltettiin. Yhtä kaikki riemastuttava ryhmä ja sairaan kovia soittajia, joista muutamat tekevät leipää Snoop Doggin Snoopadelicsissä, kuten puhelias ja joviaali rumpali Robert ”Sput” Searight ylpeänä ilmoitti.
Parantavaa myötätuntoa
Lauantai alkoi Pakkahuoneella heti A-luokassa Olavi Louhivuoren Net of Indralla. Kolme kansallisuutta (Suomi, Norja, Ruotsi) ja kaksi sukupolvea yhdistänyt Indran Verkko oli nimensä väärtti. Buddhalaisesta filosofiasta keskinäistä riippuvuutta ja vuorovaikutusta korostaneen asenteensa uuttanut kvartetti soi huikealla herkkyydellä. Tuntui, että bändi säädettiin yläkerrasta, sillä estyneen kitaristin tilalle pikaisesti tullut norjalaistrumpetisti Eivind Lønning (Motorpsycho, Corea, Dave Holland) paljastui nuoresta iästään huolimatta täydelliseksi vastakappaleeksi tenorimestari Junnu Aaltoselle. Herrojen tuutatessa visuaalisestikin suoraan toisilleen vuorovaikutus saavutti pökerryttäviä lukemia. Soolotkaan eivät jättäneet mitään toivomisen varaa. Siinä tunsi todistavansa täydellistä musiikkia, josta huokui syvä parantava myötätunto koko ihmiskuntaa kohtaan.
Veteraanibasisti Palle Danielssonin (Keith Jarrett, Bill Evans, jne) ja Louhivuoren rytmityö ei ollut niinkään perinteistä komppausta, vaan lähinnä jonkinlaista totaalisella läsnäololla tukevaa, vähäeleisen hienostunutta toimintaa. Toivottavasti tämä loistava yhtye pysyy aktiivisena jatkossakin.
Slovenialaispianisti Kaja Drakslerin oktetti edusti seitsemää eri kansallisuutta sisältävänä joukkona todella ylikansallista yhteistyötä. Modernia ja vähän vanhempaakin klassista musiikkia olemukseltaan lähestyvä meininki oli äärimmäisen ”valkoista” jazzia, mutta varsin intensiivistä ja kaunista kahden naisvokalistin hurmatessa eräänlaisella ”Händel goes jazz” -tyylittelyllään. Myös klarinetit ja viulu säätivät soinnin väriä liiderin tyytyessä johtamaan joukkoja useimmiten taustalta. Robert Frostin runojen lausuminen ei ihan varauksetta toiminut, vaikka ne olennaisesti olivat vaikuttaneet musiikin syntyyn.
¿Que Vola? erottui tasokkaastakin massasta edukseen. Nerokas konsepti perustui kolmen kuubalaisen käsirumpalin ja neljän ranskalaispuhaltajan (pasuuna, trumpetti, tenori, altto/bari) mehevälle vuoropuhelulle, jota vielä kolmihenkinen rytmisektio säesti. Homma svengasi kuin palava kaatumatautinen nimenomaan tarttuvaa soiton iloa huokuneiden kuubalaisten säätämänä. Ei tarvinne sanoa, että Äiti Afrikka oli vahvasti läsnä useiden rytmien ollessa santeria-rituaalien perua. Meno kuulosti usein hyvin persoonalliselta afrobeatilta. Ryhmän ensimmäinen albumi ilmestyy alkuvuodesta. Se tekee mieli hankkia.
Hieno oli Happeningin ahkerimman vieraan Hamid Draken ja japanilaisen Yuko Oshiman rumpukeskustelukin. Kliimaksi tuli Hamidin laulaessa jotain mystisiä loitsuja niin luontevasti ja karismaattisella äänellä, että toivoisi rumpalimestarin käyttävän useamminkin Luojan suomaa ääntään. Pelin syvyys paljastui siinä, miten täydellisesti se hypnotisoi yleisön. Sitä ei vippaskonsteilla voi saavuttaa.
Yuko Oshima ja Hamid Drake. Kuva: Maarit Kytöharju
Tranen ja ESTin perinnöllä
Coltranen katalooki on jazzin Pyhä Raamattu ja siksi siihen kai niin harvoin tartutaan isommassa mittakaavassa. Brittitenoristi Denys Baptiste kuitenkin tarttui kvartetillaan. Otsikkona oli ”The Late Trane”, minkä itse käsitin viittaavan suurvisiirin abstrakteimpaan myöhäiskauteen, mutta siihen puututtiin oikeastaan vain Ascensionilla. Se olikin setin huippu, vaikka tuli jo setin alussa. Kyllä jatkoakin mielikseen kuunteli, mutta yllättävän sovinnaiseksi materiaalin käsittely jäi. Päivitystä tavoiteltiin lähinnä Nikki Yeohin syntikan ja Tranea groovaavampien komppien, mm. reggaen kautta. Jotenkin syvemmälle jäin silti kaipaamaan.
Rymden on eräänlainen jatko kovan statuksen saavuttaneelle ESTille, jonka nerokas pianisti Esbjörn Svensson hukkui traagisesti 2008 juuri kun vain taivas tuntui olevan rajana triolle. Svenssonin pallille ei kenestä tahansa pianistista ole, mutta monissa jännittävissä projekteissa koulitun norjalaisen Bugge Wesseltoftin kantti kestää vertailun. Mies on niin fiksu, ettei lähtenyt alkuperäisen rytmisektion kanssa ESTiä soittamaan, vaan uutta koko trion materiaalia tarjottiin. Pari rauhallista pianonumeroa hiljensi hartaalla, tilaa henkineellä kauneudellaan, mutta raikkaasti Wesseltoft käytti elektroniikkaakin ja hiukan fender rhodesiakin.
Aamuyöstä tenoristi Timo Lassy ja bändinsä rytmisektio sulautuivat yhteen Ricky-Tick Big Bandin Brassin kanssa ja jälki svengasi lujaa Valtteri Pöyhöselle tyypillisen ellingtoniaanisesti. Kuuntelukokemus vain jäi vähän puolinaiseksi, koska Klubi oli niin täyteen ahdettu. Onneksi tunnelma oli niin lämmin, että siinä viihtyi hyvin.
Timo Lassy & Ricky-Tick Big Band Brass. Kuva: Maarit Kytöharju
Fire! Orchestra paljastui Nick Caven jazz-veljeksi
Sunnuntai-iltapäivä aloitettiin baritonisaksofonisti Mats Gustafssonin Fire! Orchestralla. Ruotsalainen rautakeuhko on aiemmin paneutunut mm. Stoogesiin tornadon voimalla, joten odottelin jotain aika hurjaa. Tällä kertaa paljon puhaltimia ja jousia sisältänyt 13-henkinen orkesteri kuitenkin purjehti tummissa mutta rauhallisissa vesissä Mariam Wallentinin karismaattisen laulun vetämänä. Vaikutelma oli varsin lähellä Nick Caven ja Bad Seedsin jazz-versiota ja puhutteli varmasti rock-orientoituneempaakin porukkaa.
Jenkkihuilisti Jamie Baum kutsuu bändiään Septet+:ksi, käytännössä se tarkoitti kahdeksaa soittajaa. Hyvin jatsillista ja puhallinvoittoista sointia säädettiin myös nepalilaisilla ”laulavilla ruukuilla”. Himalajan alueen tunnelmia muutenkin peesailtiin. Jotkut kappaleet perustuivat legendaarisen pakistanilaisen qavvali-mestari Nusrat Fateh Ali Khanin lauluille, joiden intohimoiset ja nopeat koukerot menivät muuten usein hämmästyttävän lähelle John McLaughlinin sooloja Mahavishnu Orchestrassa. Lopputulos ei kuitenkaan kokonaisuutena ollut läheskään niin itämaista kuin voisi luulla, vaan kuulosti sittenkin enemmän modernilta länsimaiselta big bandilta. Tietty kaksijakoisuus hiukan vaivasi.
Chicago-veteraanien free-rituaali
Päätös jäi oikeutetusti free jazz -legenda Art Ensemble of Chicagolle, joka on ollut yksi lempibändeistäni 70-luvun alkumetreiltä lähtien ja tullut nähtyä moneen kertaan vuosien mittaan. Alkuperäismiehistöstä nähtiin lavalla vain fonisti/huilisti Roscoe Mitchell ja rumpali Famodou Don Moye, mutta hienosti kontrabasisti Jaribu Shahid, sellisti Tomeka Reid, trumpetisti Hugh Ragin ja afrikkalaisperkussionisti Dudu Kouaté heidän seuraansa istuivat. Rituaalin tuntu oli edelleen väkevästi ilmassa ryhmän ryhtyessä säkenöivään ja edelleen tunnistettavasti AEC-mäiseen freehen heimopäällikön oloisen Mitchellin johdolla. Kouate loitsusi ja puhalteli ilmaan näyttävästi vesihöyryä tai mitä lie taikapölyä kädestään. Odotin kovasti seremonian laukeavan johonkin vapauttavaan grooveen, kuten yhtye usein on tehnyt, mutta nyt ylväs vanha teema vedettiin loppuun hyvin lyhyesti ja encore mentiin taas ultravapaasti.
Art Ensemble of Chicago. Kuva: Maarit Kytöharju
Lisää kuvia löydät Tampere Jazz Happeningin galleriasta.