Kitkerä maku suuhun – Diablo | 16.10.2015 Tavastia, Helsinki

Kuvia ja sanoja Diablon Tavastian-show'sta.
20.10.2015 10:51

Kävimme katsastamassa pitkäksi venähtäneeltä tauolta palanneen Diablon keikkakunnon. Täydellisen vakuuttavasta keikasta jäätiin selvästi.

Teksti: Henri Eerola
Kuvat: Timo Isoaho

Sen seitsemän vuotta odotettua Silvër Horizonia nyt parisen viikkoa kuunnelleena myönnän, lievän alkukakistelun jälkeen, uponneeni levyn pauloihin. Se(kään) ei kuitenkaan onnistu pyyhkimään pois vuosia toistamaani mantraa Diablon albumien aiheuttamista alkuhuumista, joiden laannuttua ottaa useankin tovin ennen kuin niitä tulee kuunneltua uudelleen.

Sen sijaan Diablon keikoista muistelen aina pitäneeni. Monella sellaisella en ole vuosien saatossa vieraillut, mutta väitän nähneeni bändin vähintään kerran jokaisen pitkäsoiton julkaisukiertueella. Kotkan Yellowstonessa halkeilivat pöydät, Tuskan Sue-lavan uumenissa Sakara-levy-yhtiön osakkaat halailivat tuoreen kiinnityksensä livekunnolle – kaikkea on tullut nähtyä. Ja aina on ollut helvetin hauskaa.

”Tavastian lavalle ei kävellyt lopullista lunastusta janoava, nälässä pidetty hurttalauma vaan kiitettävästä vastaanotosta hämmentynyt ja hieman jopa epävarma yksikkö.”

Tuskasta puheen ollen, muistan harvinaisen elävästi muutaman asian elämäni, ja maailmanhistorian, ensimmäisestä Kaisaniemen viikonlopusta. Yksi niistä on jatkuvalla rotaatiolla soivat Elegance In Blackin (2000) kappaleet. Diablolle on totta tosiaan löytynyt paikka sydämestäni sen alkuajoista lähtien. Ehkäpä juuri siksi perjantaisen Tavastian keikan kitkeryys polttelee takaraivossa vieläkin.

Vaikka onkin niin, että eritoten äänimaailmansa puolesta toivomisen varaa jättänyt uusi levytys puolustaa paikkaansa tasapainoisimpana esittäjänsä rakentamana kokonaisuutena, on se myös harmittavan nyanssiköyhä ja ehkä jopa hieman tasapaksu. Sen kuuntelee mielellään läpi, kerran jos toisenkin, mutta paria poikkeusta lukuun ottamatta eivät sen raidat lähde livenä oikein liikkeelle. Prince Of The Machinea lukuun ottamatta, joka kaikessa majesteettisuudessaan voisi puolestani päättää jokaisen Diablo-esiintymisen tästä eteenpäin.

Itse asiassa koko keikka jätti odottamaan jotakin, mitä ei koskaan saavutettu. On mielestäni hälyttävää, että sain kaikessa rauhassa seisoa koko esityksen ajan keskellä tanssilattiaa kenenkään häiritsemättä. Kädet nousivat ja yhdessä laulettiin, mutta musiikin normaalia fyysisemmästä muodosta huolimatta ei paikastaan juuri joutunut taistelemaan.

Setin avanneesta Silvër Horizonin avauskaksikosta kumpikaan ei kliimakseilla juhli, mutta pelastus vaikutti tulevan heti näiden jälkeen Symbol Of Eternityn myötä. Mutta ei. Potku jäi lavalle. Ja tilanne ei illan edetessä juuri muuttunut. Ei edes loputtomien kiitosten ja peukkumerkkien osalta. Mikä pistikin miettimään, kuinka paljon Diablo itse asiassa saakaan anteeksi pitkän taukonsa ja epäselvien paluusuunnitelmiensa takia? Loppuunmyydyn Tavastian lavalle ei nimittäin kävellyt lopullista lunastusta janoava, nälässä pidetty hurttalauma vaan kiitettävästä vastaanotosta hämmentynyt ja hieman jopa epävarma yksikkö.

”Kuinka paljon Diablo itse asiassa saakaan anteeksi pitkän taukonsa ja epäselvien paluusuunnitelmiensa takia?”

Pakkahan herroilla on kasassa, eikä virheitä juuri tehdä, mutta missä vaara? Minä olen nähnyt Read My Scarsin repivän keikkapaikasta laastit seinästä, ja tällä kertaa ei käyttänyt edes läheltä. Yleisö söisi nokkamies Rainer Nygårdin kädestä vaikka raakoja sisälmyksiä jos herra vaan näin ilmoittaisi, mutta nyt homma meni jonninjoutavaksi rupatteluksi. Lavalla pyörähtäneet pappi ja astronautti, paluukiertueen teemaan toki kuuluvina, tekivät hommasta jo turhanpäiväistä komediaa.

Ehkä vika on myös minussa, koska en ole koskaan ollut yhtyeen videobiisien suurin fani. Ja niitähän nyt valtaosin kuultiin. On kuitenkin hirveä harmi, että vielä kesällä Nummirockin lavalla esitetty myllypari Angel – Icon Of Flesh loisti poissaolollaan. Pelkästään nämä kappaleet olisivat ripoteltuna pitkin ohjelmaan tehneet sille todella hyvää. Muutenkin tuntuu, ettei myöhempää tuotantoa rahtusemman aggressiivisemman Renaissancen (2002) kappaleiden kattavampi osanotto olisi ollenkaan pöllömpi päätös. Nyt setti oli lähes kauttaaltaan keskitempoinen, ja helpotuksen tuonutta energianpurkaja The Preacheria saatiin odottaa melkein loppuun asti. Pienoista piristystä tarjonnut Resign From Life (Icaros, 2008) ei sen sijaan ole millään mittapuulla A-materiaalia, ja tämänkin sijaan olisin kuullut samalta levyltä löytyvän. yhtä lailla Nummessa soitetun Living Dead Superstarin.

Jos oikein hulluttelemaan äidytään, niin ripaus debyyttialbumin nihilististä tylytystä se vasta liikkeelle laittaisikin. Mikä oleellisinta, se ei olisi keneltäkään pois, ja saattaisi jopa avata uusia näkökulmia bändin ja yleisön synergiaan. Menneisyyttä tulee vaalia, ja ainakin allekirjoittanut mesoaisi mieluusti esimerkiksi The Art Of Self-Destructionin tahdissa.

Vajaa viisi vuotta on kuitenkin todella pitkä aika kerätä pölyä, joten elän siinä toivossa, että tahti tästä sen kuin tiukkenee. Jo tämänkin settilistan puitteissa se on tehtävissä, mutta ajoittainen sykkeen nosto on keikalla kuin keikalla paikallaan. Jäämme seuraamaan tilannetta.

Teksti: Henri Eerola
Kuvat: Timo Isoaho

Settilista: The Call – Isolation – Symbol of Eternity – Read My Scars – Queen of Entity – Resign from Life – Mimic47 – Trail of Kings – Savage – The Serpent Holder – Into the Sea – Icaros – The Preacher – Prince of the Machine.

KOKO ILTA KUVAGALLERIANA
(Kuvat: Timo Isoaho)

Lisää luettavaa