Livearvio: Amon Amarth on kuin metallimaailman vastine Linnanmäen Viikinkilaivalle – eikä se ole huono asia

Kori Arpi

Amon Amarth, Arch Enemy
Jäähalli, Helsinki
9.12.2019

Teksti: Saku Schildt

Jos Suomen ja Ruotsin välillä käytäisiin melodeath-maaottelu, kumpi mahtaisi viedä voiton?

Mikäli kaupallinen menestys ja kansainvälinen huomio toimisivat arvostelumittareina, Suomi marssittaisi kentälle kenties Children of Bodomin ja Insomniumin. Ei lainkaan hullumpi hyökkäyskaksikko, mutta vahva olisi Ruotsin puolustuskin: vastassa olisivat ainakin Arch Enemy ja Amon Amarth, joista on tullut sangen yleinen näky maailman suurimpien metallimedioiden sivuilla.

Kumpikin yhtye on löytänyt oman tapansa esittää melodista kuolometallia sopivan laajalle yleisölle. Bändien tyyli on tarpeeksi kevyt suuren yleisön tarpeisiin ja riittävän aggressiivinen perinteisen metalliyleisön makuun.

Molemmilla on myös oma tapansa erottua joukosta: Amon Amarth vannoo tiukasti kaikenlaisen viikinkiestetiikan nimiin, ja Arch Enemyn Alissa White-Gluz näyttää, että naislaulajaltakin irtoaa karski kuolonkorina.

Maanantaina 9. joulukuuta bändit esittelivät osaamistaan suomalaisyleisölle Helsingin Jäähallissa. Kolmantena pyöränä mukana kulki Peter Tägtgrenin johtama Hypocrisy, jonka esitystä Soundin agentti ei kuitenkaan ennättänyt seuraamaan.

Amon Amarthia ja Arch Enemyä yhdistää sellainenkin piirre, että kumpikin bändi on ollut viime aikoina kohun keskipisteessä.

Amon Amarthin entinen rumpali Fredrik Andersson on kertonut haastatteluissa kitkerään sävyyn yhtyeen sisäisistä ongelmista. Arch Enemy puolestaan suoritti melkoisen PR-nokkakolarin annettuaan freelance-valokuvaajalle porttikiellon keikoilleen sen jälkeen, kun tämä valitti yhtyettä lähellä olleen vaateyrityksen käyttäneen hänen ottamaansa kuvaa ilman lupaa.

Arch Enemy osoitti valokuvakohun yhteydessä niin huonoa pelisilmää, ettei orkesteriin osaa vieläkään suhtautua neutraalisti. Tämä on harmi, sillä yhtyeessä on moni asia kohdallaan: se kuulostaa tiukalta keikalla ja sen tuotannosta löytyy kosolti mainioita kappaleita. On aina ikävää, kun jostain bändistä tahtoisi pitää, mutta muusikoiden käytös tekee siitä vaikeaa.

Mitä Amon Amarthiin tulee, bändi tarjosi suomalaisyleisölle osaamistaan koko rahan edestä.

Bändi on vienyt viikinkiteemansa jo niin pitkälle, että sen keikat ovat melkoisia sirkusesityksiä. On tuliefektejä – paljon, paljon tuliefektejä – ja miekkailevia viikinkejä, on viisimetrisiä viikinkipatsaita, on konfettisadetta sekä valtaisa, puhallettava merikäärmekin. Lavan yleisilmettä hallitsi Jäähallissa isokokoinen, rumpukorokkeena toiminut viikinkipää sarvikypärineen.

Kaikki tämä tuo esitykseen huomattavia Spinal Tap -sävyjä, mutta mitäpä tuosta. Viikinkistatistien esittämä miekkailukohtaus tosin sai aikaan jo pientä kiusaantumista. Onneksi se ei kestänyt kovin kauaa.

Mitä pyroefekteihin tulee, Amon Amarthin lieskat kilpailevat jo Rammsteinin konserttien tulimerien kanssa. Valtaisat liekit hönkivät kuumuutta pitkälle katsomoon, ja yhtye ansaitsee hatunnoston siitä, että se ylipäätään osaa operoida myräkän keskellä. Moisessa infernossa ei tarvittaisi kovin suurta harha-askelmaa, ennen kuin ambulanssille olisi tarvetta.

Jos Amon Amarthissa on joskus ollut sisäisiä jännitteitä, nykyään sellaisista ei näy lavalla merkkiäkään. Ilmeisen hyväntuulinen laulaja Johan Hegg esitteli lavaspiikeissään suomen kielen taitojaan, ja bändi esitti sekä Death in Firen kaltaiset vanhat bravuurit että Berserker-uutuuslevyn kappaleet väkevästi.

Yleisö eli innokkaasti esityksen mukana. Yksi keikan parhaista hetkistä koettiin, kun circle pitissä riehuneet katsojat keksivät yhtäkkiä istahtaa alas ja imitoida yksissä tuumin soutamisliikkeitä musiikin tahtiin. Tilanteen huomanneella Heggillä oli selvästi vaikeuksia pitää pokkaa huutamisensa lomassa.

Kaleeriorjat työssään. Amon Amarthin keikalla voi ryhtyä myös souteluhommiin.

Jos happamaksi ryhtyisi, Amon Amarthia voisi perustellusti syyttää viikinkimytologian karnevalisoinnista.

Bändi on tavallaan kuin metallimaailman vastine Linnanmäen Viikinkilaiva-laitteen kieputukselle: muovikuorinen laiva seilaa tuttua reittiä kuvitteellisilla aalloilla, ja hökötyksen tarkoitus on lähinnä saada yleisön adrenaliini virtaamaan.

Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että yhtye osaa asiansa. Sen tuotannossa vilisee runsain mitoin vaikuttavia, alakuloisia kitaramelodioita ja tehokkaita riffejä.

Amon Amarthin tuotanto on kunnioitettavan tasavahvaa, eikä se ole julkaissut heikkoa levyä miesmuistiin. Vaikka yhtyeen albumit ovat lähinnä saman idean jalostamista, niiden parissa viihtyy vuodesta toiseen erinomaisesti.

Aivan kuten keikoillakin.