Björk
Finlandia-talo, Helsinki
17.7.2018
Teksti: Aki Nuopponen
Kuinka monen artistin keikasta olet maksanut 189 euroa? Et yhdenkään? En minäkään. En ennen eilistä iltaa.
Moisesta summasta tulee ensimmäisenä mieleen 3-4-päiväinen festari, joka tapahtuu todennäköisesti ulkomailla ja saattaa pitää sisällään reilusti yli sata keikkaa. Parhaassa tapauksessa jopa pari sataa esitystä. Kuka hullu sitten oli valmis maksamaan lipputyypistä riippuen 90-200 euroa yhdestä ainoasta keikasta?
Aika moni. Itse asiassa lähes koko Finlandia-talollinen täällä Suomessa, ja yhä useampi koko maailman mitassa. Björk on saavuttanut vajaan 30 vuoden aikana tällaisen statuksen, jonka varassa hän voi tehdä lähes mitä vain.
Entä kuinka usein olette maksaneet 189 euroa sellaisen itsellenne mieluisan artistin konsertista, josta olette tienneet etukäteen, ettette tule kuulemaan kappalettakaan esittäjänsä parhaalta tai toiseksi parhaalta levyltä? Ja tienneet että samalla siellä kuullaan lähes kokonaan hänen uusin albuminsa, joka on levyllä mielestäsi artistin vähiten hyviä levyjä?
Et yhdenkään? En minäkään. En ennen eilistä iltaa.
Björkin kohdalla uskaltauduin heittäytyä islantilaisten tuulten viemäksi. Luottamukseni Björkiin on ilmeisesti suuri. Se, miten paljon kuulija sai rahoillensa vastinetta Finlandia-talolla illan edetessä, riippuu täysin kunkin odotuksista.
Kovin montaa sekuntia ei ehtinyt kulua keikan alusta sen hyväenteisien alkutekstien jälkeen, kun Utopia-albumin aloituskappale Arisen My Senses soi, Björk eli musiikkinsa tahdissa lavan keskellä ja antoi välittömästi kaikkensa tavaramerkkiäänestään kuuden huilistin, harpistin, rumpalin ja DJ:n kompatessa häntä kukin lumoavalla tavallaan.
Valojen syttyessä koko lava-asetelma paljastui täydessä komeudessaan. Valtava screeni syöksi ilmoille luontokuvastoa, lavan keskellä varsin vulvamaista rakennelmaa ympäröi puumainen kokonaisuus ja koko lava räiskyi yhtä aikaa massiivisesti ja minimaalisesti, kun moniväriset laservalot liikkuivat ympäriinsä sekä lavalla että yleisössä.
Ihan kuten Björk ja hänen orkesterinsa vaikuttivat elävän musiikkiaan, huomasin eläväni juuri tuossa hetkessä ja ajan pysähtyneen juuri siihen.
En huomannut enää ajattelevani, mitä kappaleita milloinkin kuulen. Ihan kuten Björk ja hänen orkesterinsa vaikuttivat elävän musiikkiaan, huomasin eläväni juuri tuossa hetkessä ja ajan pysähtyneen juuri siihen. Hetkeen mitään muuta maailmassa ei ollut olemassa, kun koin olevani osa täydellisen vapautunutta ja luovaa energiaa.
Sen sijaan keikan edetessä ympäröivästä yleisöstä saattoi aistia kappaleiden välisien hiljaisuuksien aikana jännitystä. Aluksi se oli perinteistä keikkojen ”Herra varjele! Mitä sieltä tulee!” -jännitystä, mutta mitä pidemmälle konsertti eteni, sitä enemmän tunnelma vaihtui ”Herra varjele! Mitä sieltä EI tule?” -jännityksen puolelle.
Tämä ei ollut yllätys. Moni tiesi varmasti mitä odottaa tämän illan kokemukselta. Monelle oli täysin selvää, että keikka painottuu lähes täysin viime vuonna julkaistun Utopia-albumin materiaaliin. Lähes yhtä moni tuli varmasti Finlandia-talolle kuuntelemaan todellista hittiputkea, koska Björk voisi sellaisenkin setin todella helposti rakentaa.
Olisiko keikka sitten ollut vieläkin parempi, jos se olisi ollut taiteellisesti vapaan artistin maun mukaan etenemisen sijaan niin sanottua hittiputkea ja fanipalvelusta toisensa perään? Kyllä ja ei, vastauksien taipuessa sitä enemmän jälkimmäiseen, mitä enemmän konsertin kokonaisuutta ajattelee.
En voi edes kieltää, etteivätkö Isobel, Wanderlust, Human Behaviour, Pleasure Is All Mine ja The Anchor Song olisi kukin vuorollaan nostaneet karvat pystyyn, mutta kaikeksi onneksi ne eivät pulpahtaneet muun konsertin joukosta irtaalleen liian erilaisina kokemuksina, koska myös klassikkokappaleet oli sovitettu upealla tavalla uudelleen. Toisaalta ei ole myöskään mikään salaisuus, etteivät varsinkaan Utopia ja sitä edeltänyt Vulnicura ole sitä tanssittavaa ja harmonisen lumoavaa Björkiä, josta monet hänet tuntevat. Monet konsertissa kuullut kappaleet perustuivat rajujen kontrastien laulutulkintoihin, huilujen riitasointuihin ja jopa minimalistisimmillaan nyrjähtäneeseen mielenmaisemaan.
Olen aina ollut sitä ajatusta vastaan, että artisteilla ja bändeilä olisi jotakin kappaleita, joita heidän olisi pakko soittaa joka keikalla, koska ihmiset ovat maksaneet siitä. Itse maksan tukeakseni tärkeää artistia sillä luovalla matkalla, jonka kulkua olen saanut seurata vuosikausien ajan ja jonka aidoimpia tämän hetken luomuksia haluan kokea juuri nyt.
Björkin konsertti ei ollut tavallinen artistin keikka. Se ei ollut oikeastaan edes konsertti.
Björkin konsertti ei ollut tavallinen artistin keikka. Se ei ollut oikeastaan edes konsertti. Se oli täysipainoinen audiovisuaalinen kokemus, joka kumpusi juuri tietyistä juurista. Nämä juuret uppoutuvat syvälle Islannin sekä ihmisen ja teknologian väliseen suhteeseen. Björkin musiikki on aina luonut jotain uutta. Niin se teki myös tänä iltana.
Tämän kokemuksen jälkeen palasin jälleen siihen ajatukseen, että olin juuri maksanut 189 euroa puolentoista tunnin konsertista. Konsertista, jossa sen nimikkotähden kasvotkaan eivät näkyneet elävänä kertaakaan. Konsertista, jonka settilistalla olisin halunnut kuulla vielä kymmeniä kappaleita. Konsertista, jonka jännite oli suorastaan hämmentävä. Silti kävelin Finlandia-talolta ulos valtava hymy kasvoillani ja ymmärsin, että Björk tarjosi minulle ainutkertaisen hienon kokemuksen antamalla jotain juuri täysin erilaista, kuin mitä olisin saattanut häneltä vaatia etukäteen.
Näin Björk on tehnyt pian 30 vuotta jokaisella albumillaan ja konsertillaan. Siksi Björk on Björk. Siksi maksamme Björkin keikasta hymyillen lähes pari sataa euroa. Siksi Björk saa puolestani jatkossakin toteuttaa omaa utopiaansa.