Livearvio: Dream Theaterin kulta-ajoista on vierähtänyt jo tovi, mutta yhtye on yhä pistämätön keikkabändi

6.2.2023 15:40

Dream Theater
Nokia-areena, Tampere
3.2.2023

Teksti ja kuva: Artturi Siromaa

Yhdysvaltalainen progejätti Dream Theater toi The Top Of The World -kiertueensa Tampereen Nokia-areenalle 2. helmikuuta. Odotetusti hienoinen enemmistö parin tunnin setistä koostui uusimman A View from the Top of the World -albumin kappaleista. Areena oli jaettu kahtia ja lava sijoitettu permannon keskelle. Suurin osa katsojista olikin permannolla, mutta myös takana päätykatsomossa oli kohtuullinen määrä ihmisiä. Sijoittauduin vajaa kymmenen minuuttia ennen keikan alkua hyville paikoille noin 20 metrin päähän lavasta.  

Keikka lähti käyntiin ei-niin-yllätyksellisesti uuden levyn avausraidalla The Alien. Kymmenminuuttisen, yhtyeen varhaisempaan tuotantoon kumartavan proge-eepoksen jälkeen kuultiin Awake-levyn (1994) avausraita 6:00, ja yleisö oli saman tien sulatettu. Heti tämän jälkeen soitettiin uuden levyn väkevä Sleeping Giant, jonka kitaraintro soi vuorotellen oikealle ja vasemmalle panoroituna.

Setissä vuoroteltiin vanhan ja uuden tuotannon välillä. Se osoittautui varsin onnistuneeksi valinnaksi, sillä uusi DT-tuotanto kestää vertailua ysärin varhaisempiin kappaleisiin. Tämähän ei vuosikertayhtyeillä ole aivan selvä juttu. Superfanit laskivat tahdit mukana ja tukivat iskuja nyrkeillään kiperimmissäkin erikoissävellajeissa.

Laulaja James LaBrie piti spiikit kiintiö “kiva olla täällä, olette paras yleisö” -lätinöiden lisäksi vähissä. LaBrie oli nokkelasti bongannut, että sanat Tampere ja Pantera rimmaavat toistensa kanssa. No ei nyt aivan, mutta kyllähän miehen vahvalla Amerikan korostuksella se löyhästi siltä kuulosti. Miehen laulua on kritisoitu – osittain ihan syystäkin – ja myönnettäköön, että siinä piilee yhtyeen heikoin lenkki. Nokia-areenalla pysyttiin kuitenkin nuotissa suhteellisen hyvin. Kuulin tosin konsertin jälkeen soraääniä miehen suorituksesta ja miksauksen puutteista. Omaa kokemustani nämä eivät häirinneet. 

Visuaalisuus oli vahvassa roolissa illan teatteriesityksessä. Bändin taustalla oltiin kunkin kappaleen teeman mukaisesti maalla, merellä tai ilmassa. Caught in a Webin aikana lavan taakse heijastettiin hämiksen seittiä ja koko taustan kokoinen valtava hämähäkki kävikin toivomassa pahaa Tampereen seesteiseen torstai-iltaan. Kitaristi John Petruccin ja kosketinsoittaja Jordan Rudessin duonumeroa tukivat huvittavan osuvasti taustan merimaisemat. Musiikkikoulun moodien sävyt -tunnilla on oltu hereillä.

Yksi Dream Theaterin kantavista voimista on nimenomaan Petrucci–Rudess-kaksikon maaginen yhteissoitto. Stemman, unisonon ja vuorottelevien soolojen välillä liikuttiin suvereenisti, eikä kaksikon tarvinnut edes katsoa toisiinsa. Mike Mangini piti komppia yllä kellontarkasti varsin vakuuttavan kokoisen rumpukioskin takana. Soitossa ei ollut epävarmuustekijöitä.

Hienoiseksi pettymyksekseni Pull Me Under jäi setin ainoaksi kappaleeksi Images and Words -levyltä (1992). Tämän jälkeen kuultu A View from the Top of the World oli liikaa hallin akustiikalle, ja kuulokuva tahtoi mennä sekamelskaksi. Muuten halli pärjäsi keikkaolosuhteissa hyvin, ja soundit saatiin kohtuullisen erotteleviksi jytinästä huolimatta. Yksi syy tähän oli ehkä se, ettei John Myungin kuusikielinen basso ollut erityisen kovalla. Jossain kohtaa basson tasoja nostettiin hetkeksi. Se ei tehnyt hyvää äänimaisemalle, jonka äänimieskin huomasi. 

Dream Theater ylitti odotukseni loistavana livebändinä, jonka soittotaito on pysynyt korkeimmalla tasolla, vaikka ysärin kulta-ajoista onkin jo tovi. 

Lisää luettavaa