Livearvio: Lohikäärmeitä, avaruusprogea ja oopperaa – Rhapsody esitteli Helsingissä osaamistaan

Saku Schildt

Turilli / Lione Rhapsody
The Circus, Helsinki
26.9.2019

Teksti ja kuvat: Saku Schildt

Rhapsody on yksi power metalin suurista – Helloweenin, Stratovariuksen ja Running Wildin kaltainen instituutio, joka on parhaimmillaan pystynyt vangitsemaan genrensä hyveet vastustamattoman hienoksi musiikiksi.

Erityisesti yhtyeen alku-uran tuotokset 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa sisältävät alansa klassikkoja. Harva bändi voi kehuskella sellaisilla taidonnäytteillä kuin Dawn of Victory tai Emerald Sword.

Kuten muillakin edellä mainituilla bändeillä, myös Rhapsodyn jäsenten välit ovat vuosien saatossa rakoilleet. Nykyään maailmassa kulkeekin kaksi erillistä Rhapsodya, kun kosketinsoittaja Alex Staropoli luotsaa omaa Rhapsody of Fire -kokoonpanoaan ja yhtyeen perustajajäsen Luca Turilli hallinnoi laulaja Fabio Lionen sekä muiden entisten Rhapsody-muusikoiden kanssa omaa Turilli / Lione Rhapsodyaan. Suomeen saatiin nyt viimeksi mainittu versio.

Jos Helloweenin reunion-kiertue esiintyi Helsingin Jäähallissa monituhatpäiselle yleisölle, Rhapsody joutui tyytymään vaatimattomampaan suosioon. The Circuksen yläkerta ja permannon takaosa oli suljettu pois käytöstä, ja silti katsomoon jäi hyvin tilaa.

Italialaisyhtye ei kuitenkaan antanut tämän häiritä, vaan esitti hyväntuulisen ja ammattimaisen keikan. Kuten Lione itsekin välispiikissään mainitsi, bändi oli rakentanut setin, joka tarjosi jotain jokaiselle: illan aikana kuultiin vanhoja ja uusia biisejä, perinteistä power metalia ja progressiivisempaa osastoa, viihteellisempiä ja vihaisempia kappaleita.

Normaalin kappalemateriaalin seassa oli huomionarvoista, miten yhtye antoi kaikille jäsenilleen tilaisuuden paistatella parrasvaloissa. Kitaristit Turilli ja Dominique Leurquin olivat näkyvästi esillä kaikissa biiseissä, mutta myös basisti Patrice Guers ja rumpali Alex Holzwarth saivat omat soolonumeronsa.

Laulaja Lione puolestaan pääsi esittämään yksinään Andrea Bocellin bravuurina tunnetun Con te partiròn, jonka mies tulkitsikin varsin kauniisti.

Mitä yhtyeen omaan repertuaariin tulee, maanmainio Dawn of Victory kuultiin heti illan toisena biisinä. Seuraavaksi tuli vuoroon tuoreen Zero Gravity -albumin nimikappale, ja siitä eteenpäin käytiin läpi välillä vuoden 1993 debyyttilevyn tuotantoa (Land of Immortals) ja välillä 2000-luvun alkupuolen materiaalia (Unholy Warcry), kunnes palattiin taas uusimman levyn valikoimaan.

Jos Running Wild kertoo tarinoita törkyisistä merirosvoista ja Manowar viljelee tuotannossaan Conan Barbaari -machoilua, Rhapsody on tyylillisesti kuin röyhelöpaitaan pukeutuva barokkiajan herrasmies, joka rahoittuu cembalon äärellä ennen kuin puuteroi poskipäänsä ja lähtee aamun hämärissä floretein käytävään kaksintaisteluun. Tässä oopperamaisessa tyylissä piilee bändin viehätys tai ärsytys, kuulijasta riippuen.

Nykyisellään Turilli ja kumppanit tähyävät enemmän kohti avaruusprogemaisia äänimaisemia, joille niillekin on oletettavasti yleisönsä. Enemmistö kuulijoista odottanee kuitenkin jatkossakin menneiden aikojen tuotantoa.

Turillin ja Lionen Rhapsodylle langennee siis nostalgiabändin osa. Tällaisen materiaalin kanssa se ei kuitenkaan ole lainkaan huono rooli esittää.

Miekoista puheen ollen, miksiköhän yhtye ei halua esittää keikoilla Emerald Swordia? Se olisi varmaan saanut Helsingissäkin raikuvimmat aplodit, mutta eipä ollut tätä bravuuria mukana setissä.