Metallica
Hartwall-areena, Helsinki
9.5.2018
Teksti: Henri Eerola, kuvat: Sami Lommi
Maailman suurin metalliyhtye Metallica saapui keskiviikkona Helsinkiin päättääkseen syyskuussa alkaneen Euroopan-kiertueensa kahteen loppuunmyytyyn iltaan Hartwall-areenalla. Keikat myytiin loppuun likipitäen siltä seisomalta, kun liput vuosi sitten laskettiin myyntiin.
Keikkojen julkistamisen jälkeen olen pohtinut kerran jos toisenkin, kuinka ihmeessä jokin bändi voi olla samaan aikaan niin parjattu ja rakastettu.
Vuoden 1991 ”mustan albumin” jättimenestyksen jälkeen Metallica on uinut niin sinnikkäästi vastavirtaan, että ilman timanttista viiden klassikkolevyn sarjaansa sen lento olisi lakannut jo vuosituhannen vaihteeseen. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja vaikka Loadista (1996) aina Death Magneticiin (2008) asti bändin julkaisema musiikki jätti toivomisen varaa, pitivät keikat ja niillä edelleen soitetut klassikkokappaleet yhtyeen liekin roihuamassa.
Eihän Metallica ole missään nimessä asioita liian helpoksi tehnyt. Yhtyeen fokus on keikkunut turhan usein aivan muualla kuin musiikissa, ja onkin perusteltua väittää, että tuore Hardwired… To Self-Destruct on bändin ensimmäinen levytys siten Load–Reload-kaksikon, kun esittäjän huomio on sataprosenttisesti jälleen maailman suosituimman metalliyhtyeen standardit täyttävän musiikin säveltämisessä.
Tämän näyttäisi oivaltaneen myös yhtye itse, sillä sen enempää St.Angerista (2003) kuin Death Magneticista (2008) ei käynnissä olevalla kiertueella ole kuultu pihaustakaan. Sen sijaan uusimman julkaisunsa sisältöä bändi ei häpeile pätkääkään, ja sen kahdestatoista kappaleesta vähintään kahdeksaa on soitettu pitkin rundia.
Osa Metallican keikkaviehätyksestä perustuu poikkeuksellisen vaihtelevaan kappalesisältöön. Nopealla vilkaisulla yksikään viimeisimmästä kymmenestä konsertista ei ole ollut tarjonnaltaan täysin identtinen. Useimmista ikätovereistaan poiketen bändillä on valmiudet esittää ainakin kolmeakymmentä biisiä. Onkin puhdasta lottoa, satutko kuulemaan kaikki omat suosikkisi milläkin kertaa, etkä toisaalta voi laskelmoida tilannetta itsellesi suotuisaksi, koska kappaleet tuntuvat valikoituvan settiin täysin sattumanvaraisesti.
Tietty runkorakenne toki esityksillä on, ja näiden kymmenkunnan biisin aikana katsoja saa toden totta rahoilleen vastinetta. Jo pelkät kymmenet katosta riippuvat, ylös ja alas kiikkuvat valotaulut sekä niille ajetut videoinstallaatiot olisivat riittäneet, mutta saatiinpa lavan alta ilmoille lisäksi perinteistä tulenlieskaa sekä tulikärpäsiltä näyttäviä, kauko-ohjattavia droideja.
Itse yhtye ei ole terhakkaa nähnytkään, mutta ei se toisaalta yritä sellaista esittäkään. On jopa symbolista, että likipitäen pelkällä pyhällä hengellä kaksituntisen konsertin ajan rumpujaan mättävä Lars Ulrich istuttaa itsensä illasta toiseen viidentoistatuhannen ihmisen eteen, hallin keskelle sijoitetun estradin keskiöön. Hän ei ole kaksinen soittaja, mutta siitä huolimatta mies istuu maailman menestyneimmän metalliyhtyeen rumpupallilla eikä ole siitä mihinkään lähdössä. Ja Ulrich tiedostaa tämän myös itse harvinaisen selvästi.
Herran huojuvaisesta soitosta tekee huomionarvoisen komppiosasto James Hetfieldin ja Robert Trujillon millintarkka keskittyminen siihen, mitä rumpupatteriston takana milloinkin tapahtuu, jotta esitys ei liiaksi kärsisi. Ei Trujillokaan tosin puhtain paperein selviä: kitaristi Kirk Hammetin kanssa hoidettu väliaikanumero, jonka aikana kaksikko tapaili Michael Monroen kera Dead, Jail or Rock ’n’ Rollia, meni sen sortin perseilyksi, että kiva idea mutta eteenpäin kiitos.
Tästä huolimatta en vaihtaisi keskiviikon konsertista mitään pois. Metallica oli yli neljäntoistatuhannen silmäparin armoilla huomionarvoisen auki ja alasti. Sen otteista ei paistanut ruutini, ja Hetfieldin välispiikeistä huokui vilpittömyys ja lämpö.
Tällä kertaa arpaonni ei kappaleiden puolesta kaikilta osin suosinut, ja toiveissa olisi vielä joskus kuulla myös Loadin parhaita paloja elävänä (nyt mukana on roikotettu muun muassa Reloadin Fuelia ja Memory Remainsia), mutta esittäjän avoimen mielen huomioiden myös tämä on tulevaisuudessa täysin mahdollista. Uudenkin levyn kappaleet toimivat keikkaolosuhteissa mainiosti, ja ennustan vähintään Now That We’re Deadin ja Moth into Flamen säilyttävän paikkansa myös tulevaisuuden keikkaseteissä.
Settilista:
Hardwired
Atlas, Rise!
Seek & Destroy
Harvester Of Sorrow
Fade to Black
Now That We’re Dead
Confusion
For Whom the Bell Tolls
Halo on Fire
Dead, Jail or Rock ‘n’ Roll (feat. Michael Monroe)
(Anesthesia) Pulling Teeth
Die, Die My Darling
The Memory Remains
Sad but True
One
Master of Puppets
Spit Out the Bone
Nothing Else Matters
Enter Sandman