Elämme niin moderneja aikoja, että kiitos internetin ja sosiaalisen median kaikki ihmiset ja jopa julkisuuden henkilöt ovat läsnä kaikkialla. Aika harvassa ovat ne muistot vanhoista ajoista, kun vaikkapa rock-hahmot tuntuivat suorastaan epätodellisilta olennoilta, jotka kyllä kävelevät täällä keskuudessamme, mutta eivät tunnu ihan tavallisilta ihmisiltä.
Robert Plant on yhä vuonna 2025 tällainen hahmo. Rock-legenda, josta tohtii jopa käyttää sanaparia rock-jumala.
Huomaan ajattelevani näin muutaman pienen sekunnin perusteella. Odotan Tampere-talon taustatiloissa kuvaajaamme, kun Robert Plant yhtyeineen saapuu paikalle. Kun Plant kävelee ovista sisään, koko tunnelma muuttuu. Hänen karismansa täyttää koko tilan. En voi kerta kaikkiaan uskoa, että olen samassa paikassa samaan aikaan Led Zeppelin -legendan kanssa, jonka ääntä olen kuunnellut jo ennen kuin oikeasti edes ymmärsin musiikin olemassaolon. Hauskaksi asian tekee se, ettei Plant ole mikään leuhka rock-stara tai -diiva, vaan oikeastaan aika herttainen 76-vuotta vanha mies, mutta SE särmä, SE karisma ja SE ikiaikaisuus on läsnä hänen koko olemuksessaan.
Niin, ja tässä kohdassahan ei ole vielä soitettu nuottiakaan musiikkia tai päästy edes Tampere-talon saliin asti.
Ennen kuin edes mennään sinne saakka, haluan muistuttaa siitä, että on aikamoisen hienoa, kun tällaiset konsertit ja erityisesti Robert Plantin esiintyminen on ylipäänsä mahdollista. Se ei meinaan ole mikään itsestäänselvyys.
Kelatkaapa ajassa ihan muutama vuosi taaksepäin, vaikka ette haluaisikaan. Muistatteko mitä tapahtui vuosikymmenen alussa? Loputtoman oloinen pandemian musta-aukko. Ei live-musiikkia. Paljon ihmiselämien, ja varsinkin riskiryhmäläisten elämien loppuja. Muistakaa, että tuo aika olisi voinut päättää myös Robert Plantin ikäisen ihmisen elon tien. Tai se olisi voinut laittaa hänen elämänsä erilaiseen perspektiiviin, ja kiertue-elämä olisi päättynyt. Olisi voinut käydä niin, että Plant olisi noiden vuosien aikana ikääntynyt kuntoon, jossa keikkoja ei olisi voinut tehdä.
Tällaisetkin ajatukset pyörivät mielessäni Tampere-talolla ennen kuin konsertti edes alkoi.
Heti kun Robert Plant, Suzi Dian ja koko orkesteri astuivat lavalle ja Nora Brown -laina The Very Day I’m Gone alkoi soida, en voinut kuin elää hetkessä, kun tajusin korvissani vilisevän vuosikymmeniä tai jopa -satoja brittiläisen ja amerikkalaisen folkin, countryn, americanan ja rockin historiaa yhden puolitoistatuntisen aikana.
Puhuin aiemmin rock-tähteydestä ja jopa rock-jumaluudesta. Kaikki ovat taatusti nähneet nuoren Robert Plantin keimailevan lavalla 60- ja 70-luvulla. Paita auki, rintakarvat paistaen ja silkkaa seksiä tihkuen. Aikana, jolloin Plant olisi voinut vain toistella ”Baby, baby, baby” tuntikausia, ja koko yleisö olisi ollut polvillaan hänen edessään.
Nyt eletään yli 50 vuotta myöhempää aikaa ja Robert Plant on 76-vuotias. Rock-kiiman tilalle on tullut orgaanisen musiikin lämpöä ja rauhaa, mutta se läsnäolo, joka on ollut osa Plantin luontevinta taikaa, on yhä olemassa. Ikä on tuonut Plantin olemukseen vielä aiempaakin enemmän itseironiaa, eikä hän taatusti ole muuta kuin oma itsensä.
Sitä oli myös koko orkesterin soitto. Orgaanista, lämmintä ja aitoa bändisoittoa, jossa ei ollut yhtään kyse siitä, kuka soittaa kovaäänisimmin, eniten tai nopeiten. Rummut, kitarat, sello, banjo ja haitari soivat yhteen tavalla, jossa oli läsnä sellaista ikiaikaisuutta sellaisesta ihmisten välisestä musisoinnista, joka aina välillä meiltä ihmisiltä unohtuu. Tarkoitan sitä, kun samalla lavalla soittavat muusikot eivät vain soita samaa kappaletta omalla instrumentillaan, vaan soittavat aidosti yhdessä, kommunikoivat keskenään soitollaan ja menevät soittaessaan ihan omiin tiloihinsa.
Pitkin konserttia ei oikeastaan ollut edes merkitystä, mitä kappaleita soitettiin. Olisin voinut kuunnella jo pelkkää bändin jamittelua sekä Plantin ja Dianin lauluharmonioita tuntikausia. Tottakai sain valtavia väristyksiä Led Zeppelinin Ramble Onista ja Friendsista, sekä Plantin soolokappaleiden parhaimmistoon kuuluvasta Down to the Seasta ja useista perinnekappaleista, jotka ovat osa meidän länsimaisten ihmisten DNA:ta jo silkassa musiikkiperinnössä. Mutta tämä oli konsertti, jossa kyse ei ollut vain kappaleista tai siitä mitä soitettiin, vaan siitä miten soitettiin ja millainen yhteenkuuluvuuden tunne vallitsi sekä lavalla että koko orkesterin ja yleisön välillä.
En silti tietenkään sivuuta millään muotoa sitä uskomatonta tosiseikkaa, millaisen suorituksen teki myös Robert Plant itse. Sanotaan vielä kerran, että Plant on jo 76-vuotias. En usko liioittelevani jos sanon, että kypsemmällä iällä hän on laulanut koko ajan vain aistillisemmin ja aistillisemmin. Viimeistään Alison Krausin kanssa tehty levytys Raising Sand avasi lopullisesti Plantin lempeän läsnäolevaa puolta, ja yhtälailla nyt hänen tapansa laulaa upeaäänisen Suzi Dianin kanssa oli täyttä kemiaa. Plantin tapa jutella yleisölle huokui sitä, että lavalla oli mies, joka on sinut elämänsä, menneisyytensä ja uransa kanssa, ja nyt hänen karismansa muodostuu juuri siitä, että hän tietää kuka hän on.
Tunnelma Tampere-talolla oli Plantin, Dianin ja Saving Gracen ansiosta yhtä aikaa harras ja riemukas. Ihan kuin olisimme hetken aikaa juhlistaneet yhdessä elämää ja sitä, että ylipäänsä saamme olla olemassa.
Teksti: Aki Nuopponen, kuvat: Sonja Behm
