Andy McCoy Band
25.9.2019
Suvilahti TBA
Teksti ja kuvat: Anssi Eriksson
Legenda kertoo, että kun Dave Grohl tapasi Andy McCoyn ensimmäistä kertaa, Foo Fighters -nokkamies intoili paikalla olijoille tavanneensa ensimmäisen ihka-aidon rocktähtensä. Kuinka tarkasti tarina pitää kutinsa, on toki vaikea sanoa, mutta sitähän Andy kieltämättä on – todellinen rocktähti ajoilta, jolloin kyseisen tittelin kantaja nähtiin mystisenä, kaiken arkisuuden ulkopuolella operoivana cooliuden perikuvana.
Vuosien vieriessä mies on marinoitu niin monissa musiikillisissa kuin ulkomusiikillisissakin liemissä, että heikoimpia hirvittää. Pitkälle uralle on mahtunut nousuja ja laskuja keskiverron motocrossradan edestä, mutta niin vain mies on aina palannut parrasvaloihin kuin epäilijöitään näpäyttääkseen.
Tällä kertaa McCoyn paluu, osa ääretön, tapahtuu pitkään telakalla olleen soolouran merkeissä. Mies esitteli kauan kaivattua uutta materiaalia viime vuoden marraskuussa ilmestyneellä Soul Satisfaction -ep:llään ja kolme tuolta äänitteeltä löytyvästä kappaleesta on löytänyt tiensä myös tulevalle 21st Century Rocks -albumille, jonka julkkareiden merkeissä suuntasin pimenevässä syyskuun illassa Suvilahden TBA:han.
Vaikka henkilökohtaisesti pidänkin Andy McCoyta yhtenä Suomen osaavimmista rocksäveltäjistä sekä mitä mainioimpana kitaristina, ja olen ehtinyt lukemaan herran edesottamuksista useammankin niteen verran, jostain kumman syystä en ole koskaan aiemmin päässyt todistamaan miehen työskentelyä liveolosuhteissa.
Mikäli nettikeskusteluihin on uskominen, miehen soolokeikoilta sopii odottaa mitä tahansa täysin taiteilijan mielialasta tai päivän pelikunnosta riippuen. Aivan erityisesti yksi vallitseva ajatus McCoyn elokuisen Helsingin Hard Rock Cafessa soittaman akustisen keikan jälkeen oli jäänyt pyörimään mieleeni. Monet tuntuivat nimittäin olevan vakaasti sitä mieltä, että Andylle on nyt annettu aivan tarpeeksi mahdollisuuksia näyttää todellinen osaamisensa, mutta henkilökohtaiset demonit tuntuvat ottavan niskalenkin miehestä kerta toisensa jälkeen.
Tasan kello 20.00 keikkapaikan ovesta sisään astuessani pahoista hengistä ei kaikeksi onneksi ollut tietoakaan, vaikka juuri samaan aikaan settiään käynnistelleen psychobilly-kvartetti Flesh Roxonin imagosta tiettyä pahaenteisyyttä toki löytyykin. Orkesteri tarjoili mukiinmenevää punkahtavaa billyboogieta hyvällä energialla, mutta itse kappalemateriaali ei jättänyt itselleni sen pysyvämpiä muistikuvia. Tässä vaiheessa iltaa harvalukuinen yleisökin vasta haki asemiaan baaritiskien ja lavan edustan välisellä ei-kenenkään-maalla.
Kellon lyödessä tasan yhdeksän TBA:n ovella kiemurteli vielä pitkä jono varsin heterogeenistä rockkansaa. Tunnelma kuitenkin nousi minuutti minuutilta sitä mukaa, kun rivistöt lavan edustalla tiivistyivät ja ilma alkoi väreillä jännityksensekaisen odotuksen tuottamasta levottomasta energiasta. Lopulta puolisen tuntia alkuperäistä alkamisajankohtaa myöhemmin McCoy yhtyeineen marssitettiin ulko-oven kautta lavalle ja juhlat saattoivat toden teolla alkaa.
Heti setin käynnistyttyä tulevan albumin nimikkoraidalla, oli selvää, että orkesteri oli viettänyt runsaasti aikaa treenikämpän uumenissa – vaikkakin Andy kertoi yhdessä vaiheessa iltaa ”rumpali-Chrisin” saapuneen patteriston taakse jonkinasteisella pikakomennuksella. Yhtä kaikki rytmiryhmän soitto oli tiukkaa ja soundit enemmän kuin kohdillaan. Toisin kuin elokuussa, nyt akustiset kitarat oli jätetty kotiin ja tarjolla oli alusta loppuun kiihkeää ja sähköistä rock ‘n’ rollia, jossa Les Paulit ja Firebirdit vuoroin murisivat, vuoroin vinkuivat.
Kitaristina McCoy on aina edustanut Jimmy Page/Keith Richards -koulukuntaa, jossa tekninen osaaminen on valjastettu fiiliksen välittämiseen ja kuusikielistä kuritetaan aina ennen kaikkea kappaleiden ehdoilla. Soolot jakautuivat enemmän tai vähemmän tasan kitaristien kesken ja soitto kulki kummaltakin oikein mallikkaasti.
Suvantokohtia edustivat lähinnä setin bluesahtavimmat siivut, kuten uusi kappale Batteram sekä puolivälin paikkeille sijoitettu bluesjamittelu, jota varten Andy ripusti kaulaansa komean Bo Diddley -henkisen soittopelin ja kaivoi slideputkensa esiin.
Andyn laulutaidoista ja/tai -äänestä voi olla montaa mieltä, mutta livenä sen persoonallisuus ja miehestä huokuva karisma paikkaavat sävelteknisiä puutteita studiovetoja paremmin. Oli täysin silmin nähtävissä, että mies otti lauluvelvollisuutensa tosissaan ja sama tunne välittyi myös napakoista välispiikeistä, joissa McCoy komensi paikalle kokoontunutta kansaa antautumaan rock ‘n’ rollin viettelevien vuorovetten vietäviksi.
Merellisessä teemassa pysyäkseni uutuusalbumin ensisingle Seven Seas otettiin vastaan erityisen innostuneesti ja illan yksi ilahduttavimmista huomioista olikin se, kuinka terävä McCoyn sävelkynä on vielä näin reilun neljän vuosikymmenen jälkeenkin. Avauskappale 21st Century Rocks oli vastustelemattomasti nyökyttelemään laittavaa melodista riffirokkia, joka on näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta äärimmäisen vaikeaa tehdä oikein. Undertow taas englanninkielinen versio miehen Pelle Miljoona Oy:lle kirjoittamasta Hei hei hei -kappaleesta ja epäilemättä yksi setin kohokohtia. This is Rock ‘n’ Roll oli puolestaan nimensä veroinen ylistyslaulu miehen rakastamalle musiikkityylille, jonka julistamiseen esittäjältä kaivataankin jo vähän enemmän natsoja kauluksistaan.
“It’s good to be back! It’s been a while”, McCoy tokaisi erään kitararevittelytuokionsa päätteeksi ja siihen oli helppo uskoa – sen verran vapautuneesti maestro tuntui nauttivan olostaan lavalla. Meno oli hikistä, kuten asiaan kuuluukin, ja “Hyvä Andy!” -huudot raikuivat kappaleiden väleissä. Niihin on helppo yhtyä vielä näin seuraavanakin päivänä.
En nyt sitten tiedä, olinko todistamassa jo menetetyksi tapaukseksi julistetun vanhan mestarin voitokasta paluuta vai ihan vain yksinkertaisesti todella tehokasta rokkikeikkaa, mutta olipa totuus sitten kumpi tahansa, lopputulos maistui minulle paremmin kuin hyvin. Se todellakin oli rock ’n’ rollia – isolla R:llä.
Ainakin nämä kappaleet kuultiin (ei erityisessä järjestyksessä kahta viimeistä lukuun ottamatta):
21st Century Rocks
The Hunger
Batteram
Undertow
Strung Out
Seven Seas
Taxi Driver
Malibu Beach Nightmare
Tragedy
This is Rock ‘n’ Roll
Encore:
Up Around the Bend
Train Kept A-Rollin’