The Cure
Helsingin jäähalli
8.10.2022
Teksti: Sami Nissinen, kuva: Sami Lommi
Tuskin voisi olla otollisempaa ajankohtaa The Curen konsertille. Syksyisin suomalaiset ihmiset käpertyvät kuoreensa ja ovat apeita, eikä tätä yhtään vähennä ajan poliittinen tilanne, joka saa koko ajan olemaan varpaillaan yhä huonompia uutisia odottaen.
Sitä on ikään kuin valmiiksi virittynyt vastaanottamaan megalomaanisen ahdistuksen mutta yhtälailla kauneuden tulvaa, mikä The Curen konsertissa vyöryi päälle vastaansanomattomasti.
Kyseessä on The Curen kiertueen toinen keikka, ja ilmassa on odotuksen makua. Yhtye on lupaillut uutta levyä jo pitkään, ja levyn oli tarkoitus olla julki kiertueen alkaessa, mutta näin ei tapahtunut. Mutta tilanteesta johtuen yhtyeellä on jokerit hihassa konsertteja ajatellen. Se voi soittaa uusia, vasta levytettyjä kappaleitaan yleisölle.
Keikka alkaakin kappaleella, jota en tunne. Se paljastuu Aloneksi, joka on tulevalta Songs of a Lost World -levyltä. Kahta sointua loputtomasti jyräävän Alonen sekä keikan lopettaneen Endsongin – joka myös on uusi kappale – perusteella radikaalia tyylimuutosta ei ole luvassa. Ne edustavat sitä hidastempoista ja massiivista soundia, joka on yhtyeen myöhemmiltä levyiltä tuttu.
Toisena tuleva Pictures of You saa faneilta alkusoittoakin suuremmat aplodit. Basisti Simon Gallup ravaa tuttuun tapaansa basso kaulassa ympäri lavaa muiden soittaessa paikoillaan. Pian kuitenkin Smith jättää kitaran roudarille ja laulaa ilman kitaraa, mikä on fanille harvinaisempi näky. Kuusimiehisessä kokoonpanossa soittaa vakiintuneen kokoonpanon lisäksi kitaristi-kosketinsoittaja Perry Bamonte, mikä antaa lisävapauksia Smithille. Ja ehkä tästä johtuen Smith laulaa paremmin kuin koskaan aikaisemmin.
Kolmantena tuleva Kyoto Song lupaa hyvää harvinaisempien kappaleiden osalta. Keikkasetti on muuttunut melkoisesti kiertueen aloittaneelta Riikan-keikalta, jonka biisilistaa seuraan Setlist.fm-sivustolta. A Night Like This -kappaleessa kitaristi Reever Gabrels saa ensimmäisen soolonsa, joka vinkuu ja viuhoo Whammy-pedaalin avustuksella. The Curen myöhempien aikojen kannalta on siunaus, että se on saanut pestattua Gabrelsin riveihinsä. Entinen Bowie-kitaristi on nyt oikeassa seurassa.
Kiss me, Kiss me, Kiss me -albumin (1987) If Only Tonight We Could Sleep terävöittää tunnelmaa rumpali Jason Cooperin viidakkomaisilla tom tom -rytmeillä ja Roger O’Donnellin “orientalistisilla” syntikoilla. The Fascination Street alkaa pitkällä alkujamilla, ja sama toistuu useiden kappaleiden alussa tai lopussa. Hiljaa ovat hiipineet pitkät kitarasoolot yhtyeen musiikkiin. Reeves Gabrels soittaa expressiivisellä ja värikkäällä tyylillä, joka aikoinaan tuli tutuksi jo David Bowien bändistä. Smith soittaa myös sooloja omalla pelkistetyllä tyylillään. Eräässä loppujamissa hän venytelee kitaransa kieliä bluessoittajien tyyliin, mikä ei sovi yhtyeen ja Smithin tyyliin sitten millään.
Varsinainen setti käsittää 16 kappaletta ja päättyy upeaan From the Edge of the Deep Green Seahin sekä jo mainittuun Endsongiin, jotka jättävät nälkäisen olon. Harvinaisuuksia (Cold, Burn, The Hungry Ghost, Push, M) sisältänyt setti sivuuttaa monta keskeistä hittiä, jotka yleisö odottaa vielä kuulevansa.
Ensimmäisenä encorena kuullaan mahtava ja mystinen At Night, jonka sovitus jättää levytetyn version varjoonsa. Robert Smith pahoittelee sitä, ettei hän ole vieläkään opetellut suomen kieltä, mutta lupaa opetella sen ennen seuraavaa Suomen-keikkaa. Näinköhän sellainen vielä nähdään? Toinen encore M on takaisin soitossa monen vuoden unohduksen jälkeen. Mutta vasta ensimmäisten encoreiden viimeinen numero, Play for Todayn jälkeen tuleva A Forest räjäyttää pankin ja pään kunnolla. Siinä kiteytyy konsertin musiikillinen filosofia. Yhtyeen musiikillinen perusaines on hyvin pelkistetyissä ja yksinkertaisissa kappaleissa, jotka saavat todellisen merkityksensä vasta yhtyesoundin, dynamiikan ja rakenteiden hallinnan kautta. The Curen 1990-luvun levytysten ja niitä seuranneiden levyjen kohdalla voi sanoa, että bändin kokonaissoundi on tärkeämpi kuin yksittäiset biisit, vaikka se popmusiikin logiikalla toimiikin. Soitinosuuksien kerrostus, efektien käyttö ja muun muassa valelopetukset rakentavat simppeleihin kappaleisiin jännitettä, mittaa ja tunnelmaa, jossa voisi kellua loputtomiin.
Toinen encoresetti palkitsee katsojat niillä yhtyeen suurimmilla hiteillä. The Walk, Friday I’m In Love, In Between Days, Close to me, Just Like Heaven ja Boys Don’t Cry lopettavat keikan riehakkaan positiivisissa merkeissä ja hurmiossa.
Vanhat kappaleet paljastavat sen, kuinka erilainen yhtyeen sointi ja tyyli olivat aina Kiss me, Kiss me, Kiss me -levyyn asti. Disintegrationilla (1989) alkanut mahtipontisuus ja hidasliikkeisyys loi tilaa upottaville ja pitkille sovituksille sekä täydelliselle soundin halinnalle, joka kristallisoitui viimestään Wish-albumilla (1992) , joka on Faith-levyn (1981) ohella omia suosikkejani. Ainoa harmitus itselleni onkin, ettei Faithilta tai debyyttilevy Three Imaginary Boysilta (1979) kuulla yhtään kappaletta.
Kun näin The Curen edellisen kerran Hartwall-areenalla lokakuussa 2016, kirjoitin keikkaraportissani: “Vaikuttavien mutta umpiraskaiden laulujen seuratessa toisiaan tunnelma käy jo pian uuvuttaviksi. The Curen 1980-lukumainen stadionsoundi on komea, mutta etenkin kappalerakenteiden ja rytmiikan osalta se junnaa nyanssittomaksi.” Tällä kertaa nyanssit välittyivät ja jokaisen soittimen saattoi erottaa helposti äänikuvasta, joskin Perry Bamonte jäi statistin rooliin.
Niin se vain on, että musiikin vastaanoton konteksti ja vastaanottajan henkinen virittyneisyys aiheeseen vaikuttavat ehkä merkittävimmin musiikin kokemiseen. Edellisellä kerralla saatoin olla liikaa kiinnostunut nautintoaineista keikan sijaan. Musiikkia ei voi koskaan kokea puhtaasti vain musiikkina, vaan se liittyy aina yksilön subjektiivisiin tunteisiin, maailmantilanteeseen. The Curen musiikki on synkkyyden läpitunkema mutta mustan huumorin värittämä karnevalistinen mielentila, jolle ei ole vastinetta rockmaailmassa. Jäähallissa The Cure vaikutti jopa ylivoimaiselta. Jos yhtye soittaa jonkun mielestä liian pitkiä keikkoja, syyttäkää tästä faneja. Lisätoiveista ei ollut tulla loppua.
