Pori Jazz tuntui kolmen välivuoden jälkeen paluulta kotikulmille. Musiikin moninaisuus ravitsi, länsirannikon kesä kasteli, kuivasi ja kasteli taas. Pääareenalla porskuttivat pääasiassa popin nousevat ja laskevat tähdet, Lokkilavalla soi jazz ja niiden välissä osuuspankkiväen sponsoroimana rytmimusiikin kaikki kirjavuus. Juontajat hehkuttivat väsymättä esiintyjien upeutta ja huikeutta ja osuivat välillä oikeaankin. (PK)
Perjantai
Perjantaini käynnisti New Yorkin jazz-scenen kuuma nimi James Brandon Lewis Unruly Manifesto –kvartettinsa kanssa ja tasokkaasti käynnistikin. Meininki muistutti Ison Omenan no wavesta 1970/80 –luvuilla, kuulostaen silti täysin tältä päivältä. Tenoriaan väkevän sävykkäästi puhaltaneen johtajan ohella bändin dynamo oli karismaattinen basisti Luke Stewart. Pitkä musta kalju kaveri, jolla oli vitivalkoiset pulisongit, käsitteli sekä kontraa että sähköbassoa luovan monipuolisesti. Erityisesti innostuin hänen tavastaan jälkimmäisellä lyödä yllättäviin yhteyksiin peukalolla jänteviä aksentteja, vaikkei biisi varsinaisesti kauhean funky ollutkaan. Muutenkin hän tuntui koko ajan soittavan sääntökirjan ulkopuolella.
Ryhmä keskittyi samannimiseen albumiinsa, jonka innoitus tulee Charlie Hadenista, Ornette Colemanista ja surrealismista. Siinähän onkin jo evästä vaikka mihin, mutta Lewis toi vielä pakettiin laajan tietoisuuden mustan musan monista vaiheista ja hienovaraisen mutta silti selvän bluesin tajun. Täysin vapaata musiikkia täynnä myriaadeja tarttumapintoja. Tsekatkaa ihmeessä, jos ei ole vielä tuttua!
James Brandon Lewis’ Unruly Manifesto. Kuva: Jussi Niemi
Päälavalla Alma pani menemään kiihkeästi ja monesti toiseuden fiilistään puheissaankin purkaen. Ei varsinaisesti minun ominta kamaani valtavirtaisuudessaan, mutta kyllä se tuntui sydämestä tulevan eikä ollut löysää. Vilpitön lausunto oli selvästikin myös täysillä karjaistu ”kaatakaa nyt vittu se hallitus!!!”
Sillä välin Lokkilavan intiimissä virityksessä kontrabasisti Endea Owensin Cookout viihdytti jengiä aika perinnetietoisella, gospeliinkin nojaavalla modernilla jazzilla, jota elähdytti kaksi laulaja-tanssijaa. Jos yhtäällä vanhan kunnon Moanin’in kuuleminen ilahdutti, niin ajoittain fiilistely meni omaan makuuni inasen pliisuksi. Enimmäkseen oltiin kuitenkin paremman puolella.
Yaya Beyltä, päälavan ja Lokin välissä sijaitsevalla OP-lavalla, odotin kuulemieni pikku näytteiden perusteella enemmän kuin mitä sain. Syy oli varmaan se, mistä hän puhuikin: oli joku tulehdus äänijänteissä, jotka moneen kertaan kiitelty ”doctorman” sai sen verran parannettua, että Brooklynin tyttö pystyi keikkansa ylipäätään vetämään. Ei hän varsinaisesti räpännyt, kuten isänsä Grand Daddy I.U., vaan peli meni nykyään jo aika ympäri pyöreään ”modern R&B” –sapluunaan, mitä nyt kerran piipahdettiin reggaessakin. Genren usein aika veltoksi jäävää fiilistelyä ei pystytty välttämään. Biisit tuntuivat usein enemmän aihioilta kuin oikeilta kappaleilta. Ihmisenä Yaya vaikutti maanläheisellä tavalla sympaattiselta, mutta mustien naisten puolesta puhujalta odotin vähän kipakampaa otetta. Ehkä ensi kerralla, terveenä, homma nousee seuraavalle tasolle.
Lokkilavalla kovissa seuroissa Brad Mehldausta Bowieen koulittu rumpali Mark Guiliana lumosi yleisönsä vakuuttavasti. Newjerseyläinen on kuunnellut monia uusia genrejä ja siirsi niiden jippoja rytmityöhönsä, joka parhaimmillaan loi hienovaraisesti hypnoottisen, toisteisen grooven. Pitkähkö soolo muistutti Joe Morellosta. Fonisti ja basisti jäivät ehdottoman pätevinäkin jotenkin anonyymeiksi, kun taas verevä pianisti Shai Maestro nousi nelikon toiseksi voimakeskukseksi ajoittain sarjalliseen minimalismiin nojaavalla tyylillään.
Illan päättänyttä Sam Smithia jaksoin kolmisen biisiä, sitten riitti. Dramaattisen violetissa, valtavan kokoisessa naisten iltamekossa esiintynyt iso partasuu on hyvä laulaja ja äänikin melko persoonallinen, mutta kun musiikki ei mitenkään liikuttanut niin minkäs teet. (JN)
Porin perjantai jäi väliin kyyti- ja majoitusteknisten seikkojen vuoksi, mikä tarjosi tilaisuuden todistaa Linda Fedriksson Juniperin soitantaa Tampereen kotoisessa G Livelabissa.
Ensitapaaminen vuoden 2021 Jazz Happeningissä oli tunnelataukseltaan niin vahva, ettei sitä voine koskaan ylittää. Silti tämä viides kuulemani keikka oli tavallaan vielä parempi. Juniper soi nyt bändinä niin yhtenäisesti, ettei soolojen jälkeen jää aikaa väliaplodeille. Niille totisesti olisi aihetta, sillä kaikkien jäsenten yksilöllinen ilmaisuvoima tuntuu vain kasvaneen. Keikalla kuullut viisi uutta kappaletta lupailevat jopa täydellisen esikoisen veroista kakkoslevyä. (PK)
Lauantai
Päätöslauantai alkoi oivissa merkeissä Chelsea Carmichaelin kvartetin seurassa. Lontoon vilkkaasta jazz-scenestä tuleva, tosin Manchester-lähtöinen, fonisti oli itselleni entuudestaan tuntematon, mutta lämpenin hänen näkemykselleen oitis eikä tunne hiipunut jatkossakaan. Erityisesti minua puhutteli karibialaisjuurisen puhaltajan musiikkia leimannut dubwise-viritys, joka ilmeni akustisen rytmisektion otteessa koko ajan. Myös kaikuja käytettiin soundissa, mikä edelleen on kummallisen harvinaista jazzissa. Ylipäätään olen pitkään ihmetellyt, miksei jazzin ja reggaen, erityisesti dubin, yhdistelyä harrasteta enemmän, koska liitto on niin luonteva ja tuo jazziin uutta kulmaa tanssittavuudellaan ja tilatietoisuudellaan.
Jos hiukan bluesahtavalla mutta vapaalla intensiteetillä erittäin rytmisesti ja melodisestikin puhaltanut johtajatar edusti bändin jazzillisinta kulmaa, niin kitaristi Dave Okumu oli sen avaruusmies, joka suosi sooloissaan droneja ja ambient-maisemia, mutta taisi myös perinteisemmän tikkauksen ja imevät kompit. Koko setti mentiin tunnelma ja merkitys kärjessä. Menee itselläni jatkoon. (JN)
Chelsea Carmichael. Kuva: Jussi Niemi
Päälavan ohjelman aloittanut Christian McBride with Rhiannon Giddens & Francesco Turrisi oli suurin syy siihen, miksi vietin lauantaini Porissa. Olisin hypännyt junaan jo pelkän Giddensin ja hänen banjonsa vuoksi, mutta tällä kertaa hän jätti soittimensa kotiin ja pelkästään lauloi. Monien soittimen taitajana ja Giddensin puolisona tunnettu Turrisi puolestaan soitti vain pianoa. McBride käynnisti konsertin bassosoololla, mutta sen jälkeen kaikki toimi laulajan ja laulujen ehdoilla. Pelkistys toimi täydellisesti eikä mitään muuta muistanut kaivata.
Tunti kului trion seurassa niin nopsaan, että se tuntui pelkältä herkulliselta alkupalalta. Paljon kuitenkin ehdittiin, sillä noin sadan vuoden takaiseen jazziin ankkuroitunut esitys ehti myös bluesin, folkin, gospelin, soulin sekä meksikolaisen ja kuubalaisen musiikin asuinsijoille. Kohokohtiin kuuluivat Giddensin omien kappaleiden lisäksi Lydia Mendozan Mal hombre, Isolina Carrillon kirjoittama Dos gardenias ja Sister Rosetta Tharpen ekstaattinen Up Above My Head. Parempaa näyttöä kestävän musiikin ja tasa-arvon teemojen ajattomuudesta tuskin voi saada tai edes toivoa. Onneksi meillä on varaa tähän luksukseen.
Max Zengerin Globus-yhtyeen kohtaloksi koitui nälkäisen kynäilijän myöhäisen lounaan säestäminen. Kvintetin soitosta jäi mieluisia mutta hataria muistikuvia. Pääsin chileläisen Melissa Aldanan kvartetin sulavan modernismin äärelle Tampereen G Livelabissa pari vuotta sitten. Nyt saksofonistia säesti takuuvarma UMO Ed Partykan johdolla. Sävellykset olivat käsittääkseni yhtä lukuun ottamatta Aldanan. Jim McNeelyn juhlavan maalaukselliset sovitukset jakoivat soolotilaa tasaisesti ympäri orkesteria, eikä reilun tunnin mittaiseen konserttiin mahtunut tylsiä hetkiä. (PK)
OP-lavalla kiinalais-islantilainen Laufey istui auringonpaisteeseen kitaroineen hyvin. Pari ensimmäistä omaa numeroa edustivat aika tavanomaista modernia singer-songwriter –estetiikkaa. Sitten rennosti rupatellut nainen ilmoitti siirtyvänsä jazz-standardeihin, jazz-festivaalilla kun oltiin. Sekin osasto taittui hyvin, muttei kuitenkaan niin persoonallisesti, että olisin jaksanut siihen enempää eläytyä. Sekä omat että standardit olivat sitä lajia, mitä olen kuullut jo satoja kertoja. Sarjassamme ”Ihan kivaa”.
En omista yhtään Snarky Puppyn levyä, mutta olen nähnyt kaikki bändin Porin keikat ja viihtynyt hyvin. Funky, erilaisia etnisiäkin vaikutteita tiukkuva soundi on ollut värikästä seurattavaa, vaikka kaiken takana piileekin 70-luvun fuusiojazz, etenkin Weather Report ja Chick Corea. Nyt iso kosketin- ja eityisesti syntikkavetoinen, puhaltimiakin sisältävä pumppu tuntui olevan entistä enemmän fuusio-linjalla, vähän liikaakin. Oikeastaan mieleen jäi vain yksi pitkä afrofunk positiivisena irtiottona 70-luvun itselleni turhan tutusta meiningistä.
Lisäpiste kuitenkin siitä, että mieluusti kaikkien kanssa soittava bändi kutsui ystävänsä Eric Galesin yhteen biisiin mukaan, joka sekin oli uudelta Empire Central -albumilta. Gales ei kuulemma tuntenut kappaletta ennestään, mutta kuten liideri, sähköbasisti Michael League, totesi: ”se tuskin haittaa mitään.” Eikä haitannutkaan. Kitaristi hyppäsi kyytiin vaivattomasti, vallinnutta fuusioviritystä mitenkään keikuttamatta. (JN)
Snarky Puppyn fuusiopaahdon, tungoksen ja helteen yhdistelmä oli viimeksi tavatessa niin painostava, että livistin maksulliselta festarialueelta Poriljonkiin, jonka lauteilla aloitteli settiään suomalaisen jazzin jäntevä tähtiviisikko Antti Lötjönen Quintet East – Lötjösen (basso) lisäksi Verneri Pohjola (trumpetti), Joonas Riippa (rummut) sekä saksofonistit Mikko Innanen ja Jussi Kannaste. Mikä ilo ja helpotus! Poriljongissa musisoivat heidän lisäkseen loppuviikon mittaan muun muassa Astro Can Caravan, Manuel Dunkel Quartet, Jaska Lukkarinen Trio, Kadi Vija Project, PLOP & JUNNU, Halme Prospekt, Nina Mya ja Emola-Hatsina String Band. Kaikkiaan ilmaiskonserttien anti piti paikalliset kiinni hyvän musiikin syrjässä yli viikon ajan. (PK)
Tuota pikaa OP-lavalla kuubalainen Cimafunk käynnisti, kuin napista painaen, sellaiset funk-orgiat, että Snarky Puppyn synkopointi alkoi tuntua aika löysältä. Veikkaan, ettei kukaan tuntenut Cimafunkia ennestään, mutta ei sillä ollut mitään väliä. Niin räjähtävälle energialle on kenenkään mahdotonta sanoa ei. Aina kun ympärilleni katsoin, jengi näytti siltä kuin kaikki olisivat voittaneet juuri lotossa. Toivon hartaasti, että valkoisetkin bändit ottaisivat oppia, miten kinkerit käynnistetään niin, että jokainen haluaa jäädä paikalle tanssimaan, vaikka olisi ollut menossa mihin tahansa.
Toki ainekset Cimafunkin gumbossa olivat huippuluokkaa: James Brownista, Sly Stonesta ja p-funkista miksattu liemi maustettiin voimallisen kuubalaisesti hip-hoppiakaan unohtamatta. Selkeä esikuva oli myös Prince, jonka Musicology vedettiin äärimmäisen funkysti.
Joukkoa johti tulisesti koko ajan tanssinut, vahvasti laulanut ja terävästi pukeutunut Alejandro Rodriguez, josta alun perin piti tulla lääkäri sukuperinteen mukaan. Kerrankin voi sanoa, että onneksi ne opinnot jäivät kesken. Yksi ison bändin hienouksia oli valtavan lämmin yhteisöllisyys. Johtaja antoi usein tilaa muille: torvensoittajanaisille, kosketinsoittajalle ja rumpaleille, joista toinen tuli välillä etulinjaan räppäämään, espanjaksi niin kuin laulutkin. Vähän väliä valokeilaan hyppäsi tukeva syntikkaakin pelannut tamburiinimies, joka antoi lihalleen kyytiä kaikenkarvaisista estoloista täysin vapautuneena, ja lauloi ja räppäsi kuin riivattu. Ujostellut ei myöskään ilmetyltä Willendorfin venukselta näyttänyt saksofonisti, XXL-peppu keikkui vakuuttavasti. Siinä teille todellista kehopositiivisuutta!
Aivan huikea orkesteri, joka pitäisi saada näille laitumille ensi tilassa uudestaan. Kuulostaa muuten erittäin hyvältä levyilläänkin, joihin parhaillaan tutustun. (JN)
Cimafunk. Kuva: Jussi Niemi
Odotin Hiromi’s Sonicwonderilta paljon, vaikken välttämättä tiennyt mitä. Sitä jotakin joka tapauksessa tuli koko rahalla ja tuutin täydeltä. Hiromi Uehara soitti pianoa Tokion olympialaisten avajaisissa, ja kyllä hänen säkenöivä sormityönsä onkin urheilullista. Jos Hiromi on musiikillinen pika-aituri tai telinevoimistelija, bändin rotevan ukkokolmikon lajit voisivat olla kiekonheitto, savikiekkoammunta ja painonnosto. Hiromin tapauksessa taidon ja monipuolisuuden ylitse ampuivat vielä käsittämätön hilpeys ja silkka musisoinnin riemu. Tuskin olisin jaksanut kuunnella äkkiväärästi venkoilevaa fuusiointia lähemmäs tuntia, jos solistina olisi häärinyt muiden musikanttien kaltainen maskuliininen voimailija. Silti olen Hiromille pikkuisen katkera: hänen takiaan ehdin kokea kuubalaisen Cimafunkin rytmisirkuksesta vain viimeisen vartin. (PK)
Tämän vuoden päätös meni Robbie Williamsille, joka möi päivän loppuun. Väkeä olikin päälavan edessä yön korvalla paljon ja tiiviisti.
Alku oli yllättävän järeä kun Let Me Entertain You jysähti ilmoille pitkällä kaavalla, kuin funkyn rock-bändin esittämänä. Ihan yhtä kovaa menoa ei sittemmin enää saatukaan aikaiseksi, vaikka ohjelmassa oli muun muassa vanha soul-klassikko Land of the Thousand Dances. Robbie hoiti sen kyllä ihan kohtuullisesti, mutta let’s face it: ei hän mikään soul-laulaja ole. Tom Jonesin jälkeen varsinkin jälki oli siinä osastossa hyvin vaatimatonta.
Mutta isoa se oli. Upeita tanssityttöjä oli paljon ja vielä heidän lisäkseen pari mustiin shortsiasuihin pukeutunutta neitoa, joista toinen lauloi tähden kanssa duetonkin. Ja oli sivu mennen sanoen vokalistina tätä kovempi.
Täyskultaiseen asuun sonnustautunut Williams käyttäytyi itse sikäli hämmentävästi, että jauhoi luvattoman pitkiä aikoja nuoruutensa Take Thatista tilittäen, miten ”uhri” hän bändissä oli, kun muut pojat eivät tykänneet ja manageri oli alvariinsa ojentamassa sopimattomasta käytöksestä. Tuli myös outo vihjaus homopornosta, johon hän/heidät (???) painostettiin.
Sitten Robbie bongasi eturivistä pitkätukkaisen ja –partaisen Ilarin, jonka hän arveli vieressään olleen vaimonsa pakottaneen paikalle. Sen jälkeen hän moneen otteeseen selitti elämäänsä Ilarille, siis pitkään. Ilari onneksi otti nämä ärsyttävän ”isälliset” puhuttelut vastaan coolin herrasmiehen lailla. Muutenkin Robbie pyrki kommunikoimaan mieluusti yleisön yksittäisten jäsenten kanssa ja kertoi pitkästi, kuinka surkea itsetunto hänellä oli, kunnes avioliitto ja neljä lasta saivat hänet tajuamaan, mitä vastuu tarkoittaa. Nyt hän, kuulemma, on onnellisempi kuin koskaan.
Kaiken kaikkiaan esitys oli kummallinen yhdistelmä haavoittumista pelkäämätöntä itseterapiaa ja melkoista oman tähteyden hehkutusta. Ehkä itseironisesti, mutta ei se järin selvästi näkynyt.
Setin yllätys, ainakin minulle, oli hyvinkin alkuperäisen malliin vedetty Oasiksen Don’t Look Back in Anger. Robbie tunnustautui bändin palavaksi faniksi. (JN)
Teksti: Pauli Kallio, Jussi Niemi, kuvat: Jussi Niemi, Pori Jazz