Tahdon! – St. Vincent, Color Dolor | 20.10.2014 The Circus, Helsinki

The Circus on kuin keikkapaikkojen Coldplay. Ajautunut negatiivisuuden jatkuvaan spiraaliin. Kolkko, kylmä ja kaikin muin tavoin huono. Musiikin ystävän on vain opittava elämään sen kanssa tässä samassa maailmassa.

St. Vincent eli Annie Clark on taas täysin vastakohta. Kriitikot ovat sanoneet ”tahdon” jo 2007 ilmestyneen Marry Me -debyytin myötä, mutta vuoden 2011 loistokkaan Strange Mercyn jälkeen hän on saavuttanut pikkuhiljaa myös suuremman yleisön suosion. Indiejumalatar, johon suhtaudutaan kritiikittä samalla antaumuksella kuin ihmiset vihaavat Coldplayta – tai The Circusta. Clarkin takia ihmiset ovat tänään täällä vastenmielisessä paikassa, jonka vastenmielisyydestä he eivät unohda muistuttaa tänä kurjana lokakuisena maanantai-iltana täydet karpalolonkerot käsissään.

Itseäni Circus ei ole oikeastaan koskaan häirinnyt. Hyvät keikat koostuvat yleensä jostain muusta kuin keikkapaikasta. Jos katusoittajan intensiteetti vie mennessään, harvoin tulee mieleen valittaa akustiikasta.

Äkkiväärät ja yllättävät sävellykset sopivat hyvin lämmittämään yleisöä.

Lonkeroiden vielä poreillessa illan avaa kokeellista poppia esittävä Color Dolor. Äkkiväärät ja yllättävät sävellykset sopivat hyvin lämmittämään yleisöä illan varsinaista koitosta varten ja yleisökin ottaa bändin hyvin vastaan. Stina Koistisen pirteä lavapreesens ja ilmeikäs lauluääni pitävät keikan mielenkiintoisena. Englanti on hyvin lausuttua ja bändissä on kansainvälistäkin potentiaalia indieyleisölle, mutta biisimateriaali kaipaisi sen suuremman huomion kiinnittävän hitin tai kaksi.

Sitten se tapahtuu. Siinä vaiheessa kun Annie Clark astelee vähäeleisen bändinsä kanssa lavalle ja käynnistää uusimman levyn avauskappaleen Rattlesnake, on aivan sama ollaanko The Circuksessa, Tavastialla vai Barona-areenalla nakkimukin kanssa. Yleisön mylvinnästä ei jää epäselväksi, etteikö Clarkin laulaessa “Am I the only one, in the only world?” kysymys pitäisi paikkansa ainakin seuraavat puolitoista tuntia.

Show onkin yksinomaan Clarkin ja hänen teatraalisen esiintymisensä varassa, ja hänelle on myös lavan takaosaan varattu erikseen koroke patsastelua varten. Etualalle nostettu ja karmivan ilmeettömästi esiintyvä kosketinsoittaja ja kitaristi Toko Yasuda liittyy myös välillä Clarkin koulun joulunäytelmät mieleen tuoviin yksinkertaisiin koreografioihin. Yasudan harkitulta vaikuttava jäätävä olemus sopii St. Vincentin populaarimusiikin konventioita sotkeviin kappaleisiin, joten Yasudan nosto etualalle lienee mietittyä. Hän jäi mieleen jo kahden vuoden takaiselta Flow-keikalta.

Soitto on paikoin lähes pahoinpitelevän rujoa ja murjovaa, eikä efektien kanssa säästellä.

Clark on taitava kitaristi ja jo ensimmäisen kappaleen kiihtyessä hän antaa esimakua mihin hän pystyy. Soitto on paikoin lähes pahoinpitelevän rujoa ja murjovaa, eikä efektien kanssa säästellä. Yleisö syö hänen kädestään viimeisetkin muruset. Ja miksei söisi – en usko, että juuri kukaan pystyy vastustamaan Clarkin laulaessa kyljellään maaten I Prefer Your Love -kappalettaan. Sen lisäksi, että Clarkin kappaleet ovat raikkaimpia tuulahduksia mitä populaarimusiikissa on tänä päivänä tarjolla (kuten byrnemäinen ajankuva Digital Witness), on hän myös äärimmäisen taitava esiintyjä. Välispiikeissäänkin Clark välttää perinteisimmät kliseet ja kertoo sen sijaan pitkiä polveilevia tarinoita, joiden loppuessa ei oikein edes muista, mistä oli kyse. Niin friikkiä, mutta kuitenkin niin helppoa.

Illan parhaimmat palat koetaan setin puolenvälin jälkeen kappaleissa Surgeon ja Birth In Reverse, joiden rytmiikassa toivoisi olevan tanssimusiikin tulevaisuus. Illan kohokohdasta ei kuitenkaan ole epäselvyyttä: setin päättää debyyttilevyn eeppinen Your Lips Are Red, joka on juuri yksi niistä kappaleista, jotka aikoinaan saivat sanomaan “tahdon”. Tänään siitä kuullaan kolmiosaiseksi sovitettu versio, joka kasvaa levyversiosta poiketen hauraan alun jälkeen suureksi meluvalliksi ja lopulta siihen pisteeseen, että Clark kuljettaa kitaraansa yleisön läpi ja halukkaat saavat näpräillä sointunsa tämän vallin seinäruusuiksi, ennen kuin Clark mätkähtää lavalle makaamaan kuolleen oloisena.

Älypuhelin on pysynyt taskussa tähän asti koko illan, mutta tämän otan talteen.

Narikkajonossa voi havaita tyytyväisiä ilmeitä. Lokakuinen ilta kaikessa vaikuttavuudessaan ei jätä samanlaista euforian tunnetta kuin kahden vuoden takainen esiintyminen Flow’ssa. Nukkumaan mennessä päässä pyörii kuitenkin edelleen tuo pitkin lavaa varpaillaan kipittelevä, kitaraa kauniisti murjova popfriikki.

En usko olevani yksin miettiessäni, että seitsemän yhteisen vuoden jälkeen vastaus on edelleen: tahdon.