1990-luvun suosituimman suomirockin estetiikan historia kirjoitetaan pitkälti sellaisilla nimillä kuten Apulanta, Maija Vilkkumaa, Tehosekoitin ja Don Huonot.
Lamanjälkeiseen nousukauteen kuuluva unelmointi ja viattomuus huipentui itselleni Jonna Tervomaan hitissä Yhtä en saa. Se oli millenniumin aikaisen suomirockin puhtain esteettinen synteesi. The Cardigansin Erase & Rewindin suomenkielinen vastine, joka herättää aistit ja tuo mieleen aikakauden tuoksut: lähikioskin irtokarkkihyllyn, nuorisotalon hikisen treenikämpän, kotimaisen keskioluen kitkeryyden.
Marginaalisemmassa suomirockissa oli omat esteettiset polkunsa, joista Karkkiautomaatin naivismi on ollut huomattavasti useammin esillä kuin Wilma. Vuonna 1992 debyyttinsä julkaissut yhtye jää nykyisessä keskustelussa usein vaille mainintoja, sillä se valitsi etenkin ensilevyillään estetiikakseen shoegazen ja brittiläisen Creation Recordsin katalogin.
Käsitys 90-luvun rockista ei ole leventynyt samalla lailla kuin käsitys siitä, mitä 70-luvulla tapahtui. Moni 90-luvulla aloittanut bändi ja rokkari jatkaa yhä uraansa ja pitää koko katalogiaan esillä. 90-luvun nostalgisointi ja läpikoluaminen on kollektiivisesti yhä kesken, vaikka vuosikymmenen estetiikka on ollut pintapuolinen trendi jo pitkään. Milloin alkaa arkistotyö, eli milloin kaivetaan kokoelmasarjaan 90-luvun kiinnostavimmat yhden demon bändit ja muut lyhyet kokeilut?
Kun itse löysin Wilman 2010-luvun taitteessa, se tuntui liki mahdottomalta. Miten jokin näin laadukas on voinut jäädä niin pimentoon maailmassa, jossa jatkuvasti viitattiin menneisyyteen ja kaivattiin sinne. Mitä muuta voisi vielä löytyä?
Tietenkään muuta näin laadukasta ja tyylipuhdasta suomenkielistä shoegazea ei löytynyt. Myöhemmin Reginan Soita mulle -albumi (2011) oli hyvin onnistunut synteesi 90-luvun räimeestä ja 2010-luvun taitteen indien hengestä ja tehokeinoista. Myös yhden albumin julkaissut turkulainen Tyynyt kykeni viittaamaan hienosti 90-luvulle.
Vielä tänä päivänä vaikutun Wilmasta jokaisella kuuntelukerralla. Tällaista musiikkia ei pitäisi olla olemassa Suomessa, mutta silti sitä on.
Wilman lauluntekijän Anna Kuoppamäen (kyllä, hän on Jukka Kuoppamäen tytär) lyriikka oli aikakaudella tyypillisen suorasukaisuuden sijaan hyvin viitteellistä. Kuoppamäen lyriikka pyrki ainoastaan luomaan oikean tunnelman asettamalla kuuntelijan eteen peilin, joka on kirjoitettu täyteen erilaisia avainsanoja ja fraaseja, jotka heijastuivat kuuntelijan mieleen. Samaan tyyliin kuin runofragmentit, jotka lukija halutessaan itse täydentää mielessään.
Musiikissa artistin olisi usein parempi valita miten sanoo kuin mitä sanoo. Artistilla voi olla paljon sanomaa ja painavaa sanaa, mutta itse musiikki on tylsää, ideatonta tai jopa kuuntelukelvotonta. Jos edes kohtuullisen hyvin keskittyy siihen, miten sanoo, voi saada aikaan muistettavia hetkiä. Parhaat lauluntekijät onnistuvat tietysti molemmissa.
Arvostan Wilmaa siitä syystä, että he valitsivat keskittyä kysymykseen, miten.
Verkkomedia Nuorgamin haastattelussa vuonna 2011 Anna Kuoppamäki kertoi, että nimenomaan estetiikka oli hänelle musiikissa tärkeää. ”Bändi on kokonaistaideteos. Se ilmentää itseään muutenkin kuin musiikilla, esimerkiksi visuaalisilla asioilla. Fiilis, joka bändistä syntyy, on monen asian summa”, Kuoppamäki sanoi tuolloin analysoidessaan Wilman tekemisiä. Hän myös mainitsi, ettei ikinä voisi elää epäesteettisessä ympäristössä.
Se myös kuuluu yhtyeen parhaalla albumilla Claudius, joka ilmestyi 30 vuotta sitten. Jos jotain, niin Claudius on täysin esteettinen ympäristö, kuten myös esikuvansa. Albumi ilmestyi kaksi vuotta My Bloody Valentinen Lovelessin (1991) jälkeen. Erityisesti levyn nimikappale voisi hyvin löytyä joltain Creation Recordsin antologialta Riden ja Slowdiven vierestä.
Kuoppamäki on laulajatyyppiä, jota tavataan kuvailla sanalla eteerinen. Sellainen tyyli sopii täydelliseksi pariksi Hande Andersonin kitaravalleille, samoin kuin Stereolab on osoittanut.
Wilman julkaistu tuotanto on aika maltillinen, ja neljästä studioalbumista vain debyytti Pölyä kuusta (1992) on julkaistu vinyylillä. Onkohan arkistoihin jäänyt paljonkin julkaisematonta tavaraa? Nyt kun vinyylitehtaat puskevat linjastoiltaan vanhoja levyjä, jotka julkaistaan ensimmäistä kertaa vinyylimuodossa, niin kai sinne vähän Wilmaakin mahtuisi.
Teksti: Arttu Seppänen
Kolumni on julkaistu Soundissa 4/23.
