Kolumni: Medialla on Ismo Alanko -ongelma – ”Suuri shamaani” pääsee haastatteluissa liian helpolla

Juha Metso / AOP

Tuore Ismo Alanko -elämäkerta on herättänyt runsaasti keskustelua. Arttu Seppänen pohtii kolumnissaan, miksi Alanko on kotimaan mediakentälle niin hankala aihe.

Pidän Ismo Alangon musiikista, mutta olen aina vähän ihmetellyt auraa hänen ympärillään. Hänestä on tehty Suomessa suunnilleen pyhä hahmo, jota ei sovi kritisoida julkisesti. Haastatteluissa hän näyttää selviävän aina melko helpolla. Haastatteluja tekevät toimittajat vaikuttavat olevan aina niin paatuneita Ismo-faneja, ettei kritiikille ole sijaa.

Veikkauksen rahoittama X-lehti teki Alangosta vuosi sitten ison jutun, jossa hänet vietiin saunaan kertomaan asioita. Jutun ingressissä lienee paljon pilkettä silmäkulmassa, mutta näkökulma ei ole Ismo-jutulle tavaton: ”Veimme Ismo Alangon saunaan, koska halusimme kuulla häneltä Viisaita Sanoja ihmisestä, elämästä, oudosta vuodesta 2020 ja tulevaisuudesta.”

No niin, shamaani, valaise meitä. Saunassa ei ole niin matalaa kattoa, että ylisanoille tulisi jokin raja vastaan.

Moni muusikko lienee kateellinen moisesta kohtelusta eikä erityisesti tule mieleen yhtäkään kotimaisen popmusiikin naista, jota kohdeltaisiin vastaavalla tavalla. Naisia ei viedä saunaan kertomaan viisaita sanoja elämästä.

Romaanitaiteen parissa ansioitunut Katja Kettu kirjoitti Alangosta elämäkertakirjan. Prosessi kesti yhteensä kolme vuotta. Kirjalla oli leima: yksi vuoden odotetuimmista kotimaisista elämäkertakirjoista.

Ensin Helsingin Sanomissa Oskari Onninen kirjoitti teoksesta, että se on levällään ja kesken. ”Tuli katastrofi. Surullinen ja karmea epäonnistuminen, jossa on vain häviäjiä. Odotettu elämäkerta on keskeneräinen sekasotku, josta käy vain ajoittain selväksi, millainen siitä piti tulla”, Onninen kirjoitti. Suomen Kuvalehdessä Tero Alanko puolestaan kirjoitti teoksen olevan fiasko.

Kuten kritiikkikeskusteluissa usein, moni tietysti kiirehti kommentoimaan asiaa julkisesti kirjaa lukematta, että ei voi olla huono, varmasti on hyvä.

Otin teoksen itsekin lukuun. Vaikka en kirjoittaisi, että teos on kesken, koska kun teos on julkaistu, niin silloin se on valmis teos, mutta huolimattoman tuntuinen se on. Keskeneräisen tuntuinen siinä mielessä, että paneutuneella kustannustoimittamisella siitä olisi saanut helposti paremman.

Sitaattien käytössä ei ole järkeä. Kettu kirjoittaa kertojan äänellä jonkin asian, ja Alanko toistaa heti perään saman. Kuten näin:

”Täytyy äkkiä löytää jokin hätäratkaisu. Onni onnettomuudessa, että Pantse Syrjä on tuottanut Rumat sävelet ja osaa biisit ulkoa.

Ismo: ’Piti tehdä joku ratkaisu. Pantse oli juuri tuottanut meidän levyn ja tiesi biisit. Soitti sitten bassoa pari keikkaa.’”

Tällaista tekstiä syntyy kiireessä, ja tällaisia juttuja editoidaan ensimmäisen vuoden journalistiikan opiskelijoilta. Rima ei toki ole kovin korkealla, sillä elämäkerrat ovat yleensä kovin keskinkertaisia tai huonoja.

Alanko uinee kohuelämäkertahässäkästä nopeasti kuivalle maalle. Kritiikki kohdistuu ensisijaisesti Kettuun. Kuten Helsingin Sanomien kritiikin kommenttiosiossa kuuluu: ”Vähän pelkäsinkin etteivät Ketun rahkeet riitä.” Ei saanut kirjailija siis suurta ja mahtavaa Ismoa haltuunsa. Kuka saisikaan?

Alanko on hyvin karismaattinen. Kun menin ensimmäistä kertaa katsomaan hänen keikkaansa, tuntui kuin pianon ääressä esiintynyt Alanko olisi noitunut minut riivaajan katseella siihen paikkaan. Olin lumoutunut. Minusta ei ole kuitenkaan koskaan tullut Ismo-fania, sillä silloin tuntuisi osallistuvansa tähän suureen kritiikittömästi suhtautuvaan Ismo-kuoroon.

Miksi Suomi rakastaa Alankoa? Hänestä tuli patsas viimeistään Kun Suomi putos puusta (1990) -albumin kohdalla.

Alanko uskaltaa kritisoida Suomea, mutta hän ei ole epäisänmaallinen. Hän on taiteellinen omatunto ja oman saunansa lämmittäjä. Alanko voi sanoa ”saatanan tunarit”, ja kansa uskoo. Hän on oman tien kulkija, rockuskottava, omien biisien tekijä, yksityisyyttä varjeleva, puhuu taiteensa kautta. Monessa laatikossa on ruksi.

En ole törmännyt yhteenkään todella kriittiseen levyarvioon, mutta en myöskään syvälliseen analyysiin hänen musiikistaan. Kehut tuntuvat tulevan kuin automaationa. Analyysia ei tarjoa myöskään Ketun kirja. Jos haastattelun kohdetta fanittaa kovasti, silloin syntyy harvoin hyvää lopputuotetta.

Alanko on pienelle Suomelle liki liian suuri instituutio.

Teksti: Arttu Seppänen
Kolumni on julkaistu Soundissa 9/21.