Mutkittelevan tien päässä on keskikokoisen mökin suuruinen lasikuutio, ja sen sisällä pieni valkoinen huone. Keskellä huonetta on ohuella vihreällä lakanalla päällystetty sänky ja sen vieressä hengityskone.
Sängyllä makaa vanhus. Kukaan ei tiedä tarkkaan hänen ikäänsä, mutta jokaisella on asiasta mielipide. Toisten mielestä hän on syntynyt Havaijilla 1920-luvulla, jotkut uskovat hänen olevan parikymmentä vuotta nuorempi.
Yhtä mieltä kaikki ovat ainoastaan siitä, että vanhuksella ei mene kovin hyvin. Häntä pitää elossa hengityskoneen hoitaja.
Noin kymmenisen vuotta olen ajatellut tuon hoitajan olevan Annie Clark eli St. Vincent. Vanhus sängyllä on tietysti sähkökitara, jota Clark on viime vuodet pitänyt yksin hengissä, kun kaikki muut ovat jo eläkeläisen hylänneet.
Saatat nyt miettiä, miksi kirjoitin auki tämän tökerön analogian, ja se on täysin relevantti kysymys. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen mielessäni tehnyt Annie Clarkista myyttisen hahmon, joka pelastaa sähkökitaran ja tekee musiikkia jossain järjettömän mystisessä lasikuutiossa, vaikka tosiasiassa suurin osa hänen parhaista kappaleista on syntynyt jossain räkäisessä newyorkilaisessa yksiössä GarageBandilla.
”Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen mielessäni tehnyt Annie Clarkista myyttisen hahmon, joka pelastaa sähkökitaran ja tekee musiikkia jossain järjettömän mystisessä lasikuutiossa”
Fanitamme myyttejä, ja meillä on tarve luoda mielessämme merkityksellinen illuusio ja korottaa joku aina muita korkeampaan asemaan. St. Vincentin ohella yhtä pöhkösti olen fanittanut ainakin Radioheadia ja The Smithsiä. Kymmenen vuotta sitten Marry Me (2007) -levyn aikoihin hädin tuskin aikuistuneena teinipoikana koin nokkelaksi vaihtaa MSN Messenger -sovelluksen tilaksi: “Annie Clark – the answer is yes!”
Nolo meininki, mutta tärkeämpää on kuitenkin se, miksi fanitan Annie Clarkia. Edellisessä esseessä kirjoitin rocklyriikan kriisistä, ja nyt on luontevaa jatkaa sähkökitaran kriisistä. Clark pitää tällä hetkellä kitaraa hengissä antamalla sille tekohengitystä silloin tällöin julkaistessaan uutta musiikkia, mutta etenkin keikoilla. Hänen virtuoottinen, kekseliäs ja jopa nyrjähtänyt näkökulma sähkökitaran soittoon on johtanut siihen, että olen sijoittanut hänet mielessäni siihen hupsuun lasikuutioon.
Clark on myös näyttänyt, miten sähkökitaraa soittavan solistin odotetaan yhä olevan mies. Haastatteluissa hän on joutunut vastaamaan typerryttäviin kysymyksiin siitä, miltä tuntuu olla nainen rockmusiikin kentällä. Toki se on valitettavan totta, että vielä tällä vuosituhannella Clark naisena rikkoo kitaravirtuoosin myyttiä, johon on popmusiikin historian aikana parhaiten sopinut mies. Tämä huomioon ottaen ei ole mikään ihme, että rockmusiikki on kriisissä. Sukupolvenvaihdos on onneksi käynnissä.
Kitaravetoisessa musiikissa ei ole liiemmin innovaatioita tällä vuosituhannella nähty. Clark on jäänyt 2000-luvulla täysin yksin ainoana kiinnostavana kitaransoittajana sen jälkeen, kun Jack White on ollut kiinnostuneempi siitä, kuinka voidaan tehdä omenapiirakalta tuoksuva, väärin päin soiva vinyylilevy, joka pyöriessään sylkee Johnny Cashin suosikkimunkkeja.
”Clark ei tee levytetyissä kappaleissaan virtuositeetistaan numeroa, pikemminkin päinvastoin. Usein hän pyrkii häivyttämään kitaran taustalle, kuten uusimmalla levyllään.”
Kiinnostavan kitarataiturin Clarkista tekee se, että hän ei tee levytetyissä kappaleissaan virtuositeetistaan numeroa, pikemminkin päinvastoin. Usein hän pyrkii häivyttämään kitaran taustalle, kuten uusimmalla levyllään. Masseductionilla (2017, äänestettiin juuri Soundin toimittajien mielestä vuoden parhaaksi levyksi) kitaraa ei kuulla juuri lainkaan, ja jos kuullaan, Clark pyrkii soittamaan sitä siten, ettei se kuulosta edes kitaralta.
Hurjimmillaan Clarkin uskalias soitto on kauhistuttavan intensiivistä – kuin jokin suurempi voima pyrkisi hänen kehostaan ulos. Kuten Sufjan Stevens on todennut: Clarkin soitto kuulostaa siltä, kuin Loch Nessin hirviö synnyttäisi siilossa. Tuon vertauksen kuultuaan on vaikea keksiä tilalle parempaa.
Juuri tällä kekseliäällä otteella Clark on päässyt erottautumaan edukseen. Eläkeikäinen sähkökitara tarvitsee uutta henkeä, ja St. Vincentin estetiikassa on juuri sitä. Ei ole mikään ihme, että rock on kriisissä ja kitaravetoiset bändit valittavat siitä, miksi ihmiset eivät käy keikoilla. Kyllähän he käyvät, mutta miksi he vaivautuisivat katsomaan jotain, missä ei ole mitään erityisen uutta tai kiinnostavaa.
Koittaako kitaralle parempi aika? Ilman muuta. Kaikki uudet suunnat taiteessa ovat aina syntyneet vastareaktiona jollekin, ja olisi ihme, jos emme saisi Clarkin seuraksi muitakin puskemaan henkeä tähän vanhaan soittimeen.
Arttu Seppänen
Kolumni julkaistu alun perin Soundissa 10/2017
