Kolumni: Jäähyväiset Henry’s Pubille – Kuopion ihanimman keikkapaikan kuolema kouristaa sydäntä

Kuopion Henry's Pubin julkisivu.
http://www.henryspub.net/

Uutinen Henry's Pubin lopettamisesta sai kolumnisti Arttu Seppäsen murheelliseksi. On tullut hyvästelyjen aika.

Maaliskuussa 2021 Kuopion legendaarinen livemusiikkiklubi Henry’s Pub ilmoitti lopettavansa. Siinä vaiheessa keikat olivat olleet jo tauolla vuoden, eikä paikan pitäminen ollut enää kannattavaa liiketoimintaa. Henry’s Pubin eli Henkan taustalta löytyvä Vararengasravintolat Oy suunnittelee perustavansa tilaan jonkin toisen baarin, joka ei ole riippuvainen livemusiikista. Ajatus on aika lannistava.

Olen kotoisin Kuopiosta, ja siksi uutinen järkytti odottamattomalla tavalla. Täytettyäni 18 kävin Henkassa katsomassa kaikki vähänkään kiinnostavat keikat, oli arki tai viikonloppu. Henkka oli Kuopiossa keikkojen keskittymä, ja keikkoja oli parhaimmillaan joka päivä paitsi sunnuntaisin.

Kuopiolaiselle paikan sulkeminen on suunnilleen sama asia kuin jos Tavastia yhtäkkiä ilmoittaisi sulkevansa. Olin ajatellut 50 vuotta toimineen Henry’s Pubin paikaksi, joka tulisi olemaan Kuopiossa aina. Näin siellä ensimmäisen Ismo Alangon keikkani, jolle tulin myöhässä, ja Alanko otti katsekontaktin ja noitui siihen paikkaan seuraamaan hypnoottista esiintymistä. Se oli yksi definitiivisiä ja myös ensimmäisiä kokemuksiani siitä, mitä esiintyminen parhaimmillaan voi olla.

Ehdin nähdä monta kertaa, kun 22-Pistepirkko antoi yleisönsä odottaa sillä välin, kun he jupisivat kappaleiden välissä. Puhumattakaan niistä kerroista, kun Aavikko tuntui liikuttavan kaikkia kuopiolaisia elävän musiikin ystäviä pienessä tilassa. Entä Risto, joka kurotti lavalta eturiviin halaamaan ensimmäisen settinsä päätteeksi? Tai Micragirls, jonka garage rock tuntui Henkassa aina kuopiolaisten omalta salai suudelta, vaikkei sitä ollut. Kerran nukahdin seisaalleen kesken Disco Ensemblen keikan… Tai saattoi se olla Lapkokin.

­Koska Henry’s Pub oli ensimmäisiä keikkapaikkoja, joissa kävin, siitä tuli itselleni eräänlainen rokkiluolan standardi. Tilana Henkka oli aika haastava.

Se oli ahdas, vaikka samaan aikaan se olikin hieman isompien bändien keikkapaikka. Keskellä tanssilattiaa oli tolppa. Aamuyön tunteina tanssilattia siirtyikin lavalle, jolloin näki paikallisten hahmojen tanssivan tukka katossa kiinni.

Toivottavasti Henkan jättämä tyhjiö elävään musiikkiin täytetään Kuopiossa jotenkin. Viimeisinä vuosinaan se tarjosi esiintymistilan esimerkiksi paikallisille aloittaville räppäreille.

Onhan noita striimikeikkoja tullut katsottua, mutta mitä livemusiikkiin tulee, niin ”suoraan omalle kotisohvallesi” on paskin mainoslause ikinä. Eikä minulla edes ole sohvaa.

Parhaimmat striimit ovat olleet niitä, joissa ei soiteta klubilla. Harmitti lähinnä kaikkien osapuolten puolesta, kun katseli Maustetyttöjen Krapin pajan -striimikeikkaa, jossa kiusaantuneisuus yleisön puuttumisesta ja kaipuu vuorovaikutukseen oli läpitunkevaa. Tyhjä tila otti tapahtumasta armottoman otteen.

Eniten olen nauttinut vuoden takaisesta Litku Klemetin keikasta, jonka hän esitti Instagramissa pianolla itseään säestäen. Se ei ollut äänentoistoltaan paras mahdollinen, mutta kaikki olennainen välittyi: tunne, hyvät biisit ja vuorovaikutus. Instagram-livessä voi keskustella, ja artisti näkee reaaliajassa kommentteja, joihin voi reagoida.

Katselin keikkaa puhelimen ruudulta keskellä pahinta sulkuaikaa, ja koin samankaltaista yhteenkuuluvuutta kuin tapahtumissa parhaimmillaan. Täyden avoimuuden nimissä sanottakoon, että olemme Klemetin kanssa ystäviä, mutta uskoakseni olisin nauttinut keikasta joka tapauksessa. Striimissä voi parhaimmillaan toteutua intiimiys, joka ei taas isolla lavalla ole monesti lainkaan mahdollista. Mitä pienemmäksi tila striimissä kukistetaan, sen parempi.

Erilaisilla tiloilla on se vaikutus ihmiseen, että käyttäytyminen ja olemus aina hieman muuttuu. Oli ihana tunne avata arki-iltana Henkan ovi, lampsia jyrkät rappuset alakertaan, aistia keikkaa edeltävä hiljaisuus, nähdä tutut hahmot yleisössä, virittää itsensä taajuudelle. Vaikka keikat eivät aina olleet onnistuneita, en koskaan katunut. Se on muuten aika kiva asia taiteessa!

En halunnut edes katsoa Henry’s Pubin jäähyväisiä striimistä. Muistan sen mieluummin paikkana, jossa kävin viimeistä kertaa tapaninpäivänä 2019, kun illan viimeisenä kappaleena soi Riston Nina, olen palasina. Muutamia juominkeja nauttineena koin valtavan onnen tuulahduksen ja ajattelin, että ah, tämä se on todellinen Kuopio-kokemus, savolaista nurinkurisuutta ämyreissä. Sitten tuli valomerkki ja laulu loppui kesken.

Teksti: Arttu Seppänen
Kolumni on julkaistu Soundissa 5/21.