Kolumni: Pieni dekadenssi tekisi korrektin keskusteluilmapiirin keskellä kotimaiselle popille hyvää

Blind Channel.
YLE/Mona Salminen

"Intersektionaalisen feminismin, metoon ja kulttuuriseen omimiseen liittyvien keskusteluiden myötä tekijyyden ja taiteen suhde on noussut esiin rytinällä. Voisi puhua jopa murroksesta ja taitekohdasta, jota tutkimus pystyy seuraamaan kunnolla vasta myöhemmin riittävän etäisyyden päästä", kirjoittaa Arttu Seppänen kolumnissaan.

Tekijä on kuollut, julisti Roland Barthes vuonna 1968 esseessään Tekijän kuolema. Kirjallisuudentutkimuksessa keskityttiin vielä 1900-luvun alussa paljon tekijään: hänen elämänsä ja teoksen väliseen suhteeseen, mutta Barthes kirjoitti lukijan vallan ja vapauden puolesta. Teoksia voisi ja tulisi tulkita tekijästä ja hänen mahdollisista tarkoituksistaan vapaasti. Tekijän sijaan lukija käyttäisi tässä suhteessa ylempää valtaa.

Barthes kuoli jo yli 40 vuotta sitten, ja tällä hetkellä tekijä huutaa yhtä äänekkäästi kuin känninen miesporukka karao kessa: Mä elän vieläkin!

Intersektionaalisen feminismin, metoon ja kulttuuriseen omimiseen liittyvien keskusteluiden myötä tekijyyden ja taiteen suhde on noussut esiin rytinällä. Voisi puhua jopa murroksesta ja taitekohdasta, jota tutkimus pystyy seuraamaan kunnolla vasta myöhemmin riittävän etäisyyden päästä. Kymmenen vuotta sitten ei keskusteltu lainkaan siitä, kuka saa puhua fiktiossa kenenkin suulla.

Popmusiikissa jylläävät monet samat trendit kuin kirjallisuudessa. Taiteen ja tekijän samastaminen on johtanut esimerkiksi kohuihin vanhoista kappaleista, joissa on käytetty nykymittareilla loukkaavia termejä. Niitä tuskin tarvitsee enää normalisoida popmusiikissa, mutta en tiedä ratkaiseeko täysin toisessa kulttuurisessa ilmapiirissä syntyneiden biisien ja niiden virheiden kaivelu yhtään mitään.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana autofiktio on tehnyt valtavan läpimurron, vaikka idea on vanha kuin mummon kurkut. Nuoren Voiman esseessään Otteita tiliotefiktion ajasta Iida Sofia Hirvonen kirjoittaa nykymaisemasta, jossa kirjailijat tarjoavat lukijoilleen pankkitiliensä saldon ihmeteltäväksi todisteena siitä, millaisissa oloissa taidetta tehdään.

Taide on yhä useammin kuin peili, ja itse kaipaan siltä usein paljon muita ominaisuuksia. Aikuiset on kerran katsottuna hyvä ja hauska sarja, mutta toivon, ettei sen enempää tarvitse katsella sarjoja helsinkiläisten Instagram-tarinoista.

Autofiktion rynnistys ja tirkistelynhalu tekijöihin ja heidän elämäänsä on tapahtunut samaan aikaan, kun ihmiset ovat voineet jakaa omaa elämäänsä netissä helpommin. Popmusiikissa tämä hyödyttää erityisesti sooloartisteja. Tiedottajat yrittävät parhaansa mukaan myydä medioille edustamiensa artistien tarinoita uusien julkaisujen kynnyksellä.

Bändin sijaan tarina on helpointa myydä omin päin. Bändien tilalla on nykyään kirjoittaja- ja tuottajajoukkoja, jotka tekevät sooloartisteille kappaleita. Uskon, että UMK-voittoon rynnistäneen Blind Channelin viehätykseen kuului olennaisesti, että se oli bändi. Kuin suoraan Hevi reissu -elokuvasta revitty, romantisoitu oululainen juppipoppoo. Tuotteistetun Instagram-presenssin sijaan ilmassa oli hikisen treeniksen tuoksu: viaton nostalgian tuulahdus ja näennäislupaus autenttisuudesta. Aika kamalaa musaa tosin.

Yhä enemmän artistin tarina on kytköksissä tehtyyn musiikkiin. Uudella Amelia-albumillaan Iisa halusi tehdä tietoisen siirtymän reilusti fiktion puolelle, koska kyllästyi Iisaan, joka raportoi kappaleisiin parisuhdekuulumiset ja ihmiset tulkitsevat niitä sen kautta, että mitä Iisa Pajulan elämässä tapahtuu.

Kenellekään ei ole jäänyt epäselväksi, että Antti Tuisku hiihtää ja treenaa, joten hän teki ep:n verran hyvin itsetietoisen kuuloista hyvinvointimusiikkia treenaamisesta. Se on harmiton teema, josta kenenkään on vaikea loukkaantua – Tuisku tekee musiikkia omasta elämästään eikä edes etäisesti yritä omia mitään.

Kovin kiinnostavaa musiikkia se ei ole. Pieni dekadenssi siellä täällä ei tekisi pahaa kotimaisessa popissa.

Jääkö popmusiikistakin puuttumaan fiktio? Gösta Sundqvist teki elämäntyönsä siitä, että keskittyi kirjoittamaan nimenomaan kaikista muista paitsi itsestään – vaikka tuli väkisin kirjoittaneeksi myös omasta maailmankuvastaan.

David Bowie omaksui uransa aikana eri roolihahmoja, mutta käsitteli fiktion keinoin esimerkiksi queer-identiteettiä.

Kun Riku Korhonen Grantassa 2017 julkaistussa esseessään Puhu, viha kirjoitti kriitikoiden potkimisesta, virtsan juottamisesta ja sähkölamauttimella tainnuttamisesta, tekstistä syntyi kohu. Lehtien piti soittaa erikseen kirjailijalle ja kysyä, että onko tämä fiktiota.

Siinäpä taiteen tulkinta pähkinänkuoressa tänä päivänä. Jos Barthesin ajatuksen mukaan lukija olisi vapaa tulkitsemaan taidetta miten päin vain, lukija tai kuuntelija käyttää valtaansa vain yhteen kysymykseen: onko tämä sinun elämääsi? Ja moni taiteilija kysyy itseltään saman.

Teksti: Arttu Seppänen
Kolumni on julkaistu Soundissa 3/21.