Kolumni: En halua selitellä enää kännisille levy-yhtiön pomoille, miksi kritiikkiä tehdään

Patti Smith. Kuva: Flow/Kondrukhov Konstantin

Aika ajoin nousee esille kysymys siitä, miksi kritiikkiä tehdään ja miksi kriitikoilta ei aina heru ymmärrystä. Musiikkitoimittaja Arttu Seppänen selvittää aihetta seikkaperäisesti Soundissa 1/21 julkaistussa kolumnissa.

Vuodenvaihde on tyypillinen aika kaivaa omaa napaa. Nyt napa on täynnä kriitikon nöyhtää.

Vuosi 2020 ei ollut poikkeus aiempiin vuosiin nähden ainakaan siinä, että jälleen sai pettyä monta kertaa kritiikkikeskustelun tasoon.

Moni kyseenalaistaa jatkuvasti musiikkikritiikin tarpeellisuuden. Tyypillinen kysymys on, että mihin kriitikoita tarvitaan, kun jokainen voi käydä kuuntelemassa levyn netistä ilmaiseksi ja tehdä omat johtopäätöksensä.

Jos ajattelee kritiikkiä kuluttajapalveluna, tulee taatusti pettymään. Spotify on kuluttajapalvelu. Sen algoritmit luovat sinulle sopivia soittolistoja.

Kritiikki ei ole taiteilijan tsemppaamista tai suositus. Kritiikki on taiteen rakastamista.

Kritiikki on parhaimmillaan oma taiteenlajinsa. Kritiikki on taiteen ajattelua ja taidekeskustelua, jonka ei pidä loppua koskaan, tai sitten taidekin voi yhtä hyvin loppua.

Kaiken kuratoinnin keskellä ihmiset kenties harhautuvat ajattelemaan, että kaiken heidän tielleen osuvan sisällön tulisi aiheuttaa mielihyvää, iloa ja nautintoa. Kritiikki kutsuu olemaan sekä samaa että eri mieltä. Kun klikkaat tekstin auki, on aina se vaara, että sinulle tulee paha mieli. Tsemppiä voit hakea vaikka kuntosalilta.

Kriitikkona olen kokenut monta kertaa, että kritiikki saa olla olemassa ihan rauhassa niin kauan, kunhan arvio on positiivinen. En halunnut tällaista kritiikkiä, mihin voi valittaa?

Toukokuussa 2020 kirjoitin kritiikin Helsingin Sanomiin Alman debyyttialbumista Have U Seen Her? Annoin levylle kaksi tähteä. Happoradion laulaja Aki Tykki jakoi arvion Twitterissä ihmetellen, mihin tällaisia arvosteluja enää tarvitaan. Hetkeä myöhemmin hän täsmensi, ettei lukenut jutusta kuin otsikon.

Moni muu yhtyi ihmettelyyn ja mietti, voiko levy olla tosiaan näin huono. Arvion julkaisuhetkellä levystä jo puolet oli kuultavissa. Kuka tahansa olisi voinut kuunnella biisejä, jos asia kiinnostaa. Jos ne olivat tosiaan niin hyviä, kuka tahansa olisi voinut argumentoida vastaan, mutta tähänkään päivään mennessä en ole saanut yhtään perusteltua vasta argumenttia levyn sisällöstä. Eri mieltä saa olla, mutta valmistautukaa edes kertomaan, miksi.

Kun arvio on negatiivinen, silloinkaan syntyvä vähäinen keskustelu ei keskity kritiikkiin ja taiteeseen, vaan kirjoittajaan, jossa täytyy olla jotain vikaa.

Kun kirjoitin Hesariin Patti Smithin umpisurkeasta Flow-keikasta 2018, niin syy negatiiviseen arvioon oli löydettävä esimerkiksi siitä, että olen sovinisti, koska eihän muuten syytä negatiiviseen arvioon voi olla. Smith on feministinen ikoni, mutta tuskin se estää sitä, että hänen keikkansa voi olla ihan perseestä. Olin nähnyt pari Smithin keikkaa jo aiemmin, ja tämä oli niihin verrattuna hyvin löysä.

Tästäkään Smithin keikasta en saanut yhtään keikan sisältöön keskittynyttä vasta-argumenttia, vaikka minusta olisi suorastaan ihanaa riidellä taiteesta ja siihen liittyvistä eri tulkinnoista. Oman kokemuksen mukaan tästä ei vain kovin moni muu ole kiinnostunut.

Myös negatiivinen kritiikki on taiteen rakastamista ja kunnioittamista. Kriitikkona en keksi mitään yhtä epäkunnioittavaa artistille ja taiteelle kuin sen, etten paneutuisi arvosteltavaan teokseen ja kirjoittaisin puolivillaisesti jotain epäselvää horinaa.

Surullista on, että jos kirjoittaisin ”hyvä meininki tässä levyssä, 5/5”, niin kukaan tuskin kiinnittäisi huomiota.

Kriitikon ammattitaitoa on perustella väitteensä hyvin ja elävästi. Negatiivisia arvioita huolestuttavampana pidän hutiloiden heiteltyjä neljän tai viiden tähden arvioita. Niistä ei vain koskaan puhuta.

Musiikkikritiikissä on se hieno puoli, että siinä kirjoitetaan taiteesta. Itse sisällöstä kirjoittaminen muuttuu sitäkin tärkeämmäksi, kun julkisuus toimii eri periaatteilla. Niin tärkeää kuin mielenterveysongelmista puhuminen onkin, niin mitä muusikkohaastatteluihin nykyään tulee, kaikista suurin tabu taitaa olla itse taide.

Kukaan ei kirjoita kritiikkejä saadakseen olla ilkeä. Ei näillä liksoilla.

Soundikin on nykyään harvinaisuus, jossa on per lehti kymmeniä silkasta intohimosta kirjoitettuja levyarvioita. Niistä saatu korvaus on kosmeettinen.

Kun tein 2000-luvun alussa ensimmäisiä kritiikkejäni Posse-lehteen, ”palkkioksi ilmaisia levyjä” oli teini-ikäiselle musiikin ystävälle sama kuin olisi kertonut, että taivas ja kuolemanjälkeinen elämä ovat olemassa.

Suomen arvostelijain liitolla on käynnissä tällä hetkellä Koneen säätiön rahoittama kolmivuotinen Kritiikki näkyy -hanke, jonka tarkoituksena on kirkastaa kritiikin merkitystä. Toivon todella, että hanke saavuttaa jotain eikä jää vain apurahaselvitykseksi.

Suomeen tarvitaan parempaa keskustelua kritiikistä ja sietokykyä myös kriittisille arvioille. Ei huvittaisi selitellä enää Pyhimykselle Instagramissa tai kännisille levy-yhtiön pomoille musiikkitapahtumien jatkoilla siitä, miksi ja kenelle kritiikkiä tehdään.

Teksti: Arttu Seppänen
Kolumni on julkaistu Soundissa 1/21.